Kun kipukroonikolla iskee normaalien kipujen lisäksi ankara kohtaus päälle ei silloin ole muuta mielessä kuin tabletti jolla kohtausta voi lieventää. Ja kun kohtaus vähän helpottaa, ei siitä aiheutuvaa tunnetta pysty selittämään. Onni on tunteista silloin lähimpänä.
Kivuttomaksi ei pääse koskaan. Ei ainakaan nykyisen lääketieteen keinoin. Mutta kaikki mikä kipukynnystä alentaa ja kaikki mikä itse kivun saa sietämättömästä vähän siedettävämmäksi on oltava käytössä.
Muuten ei eläminen tahdo onnistua.
Liian moni lääkäreistä on tätä nykyä vahvoja kipulääkkeitä vastaan. Kuvittelevat että kivun työntäminen mielestä pois auttaa ja purkavat epäinhimillisellä tavalla kivusta kärsivien toimivia lääkityksiä pois. Ja oikeastaan väkisin, välittämättä lainkaan potilaasta.
Itse saan apua parista kipukynnystä alentavasta lääkkeestä ja sen pahimman terän kolmekymmentä vuotta kestäneistä kivuista pois saa opiaatti nimeltään Oxycontin.
Kirosana lääkärien keskuudessa.
Se jos Pohjoisessa Amerikassa Oxycontinin käyttö on karannut käsistä ei saa vaikuttaa suomalaiseen kivunhoitoon. Ei niin yhtään. Kipukroonikko ottaa vahvan pillerinsä kaksi tai kolme kertaa päivässä pysyäkseen elossa. Pysyäkseen edes vähän toimintakykyisenä. Pysyäkseen ihmisenä ihmisten joukossa.
Ei saadakseen siitä mitään muuta onnea tai autuutta kuin sen että olo pikkuisen helpottaa.
Kivun hoito ja eritoten kipukroonikoiden asema terveydenhuollon sekavassa maailmassa on ajoittain täysin onnetonta, täysin ihmisarvoa alentavaa ja ennakkoluulojen keskellä. Jos on olemassa ratkaisuja jotka ei henkeä vie, vaan antaa potilaalle mahdollisuuden roikkua elämän syrjässä kiinni, pitää niiden olla kaikkien niitä tarvitsevien käytettävissä.
Oma pitkäaikainen lääkärini lopettaa omassa sairaalassani. Heti kun tuon tiedon sain, aloin pelkäämisen lisäksi jollain tavalla suunnitella että mitä jos. Kaiken muun sairauden tuoman kuorman lisäksi.
Toivo parantumisesta on kaikonnut jo vuosia sitten. Nyt pitää pelätä että toivo jonkinasteista helpotuksesta katoaa myös.
Arkipäiväinen 