Kategoria(t): Lapset, Terveys

Kolme plus yksi plus yksi

Olo on välillä kuin olisi seinään juossut. Ei naama edellä, vaan sellainen että koko kroppa olisi palasina ja niitä palasia ei siinä olotilassa herkästi kokoon enää saakaan.

Ja samalla väsyttää. Päivästä toiseen. Ja tämä väsymys ei nukkumalla lähde. Se on monet kerrat todettu. Vauvakaan ei väsymyksen syynä ole. Ainakaan yksin. Väsynyt olin jo ennen sen tuloakin, liekö syynä aivovamma vai tämä pirun antama tauti, mutta ikiväsymys vaivaa.

Ja nämä kaatuilut ja horjumiset ja vapinat. Ne syö miestä. Olisin mielelläni normaali keski-ikää lähestyvä mies. Normaalisti lastensa kanssa touhuileva isä. Normaali kolmen kuukauden ikäisen vauvan hoitaja. Mutta kun ei pysty ja ei jaksa.

Syö miestä.

Julkista terveydenhuoltoa en ala tässä kovin syvästi ruotimaan. Sanon vaan että on lääkäreitä ja sitten on Lääkäreitä. On sellaisia jotka asioista tietämättä, saati asioihin tutustumatta töksäyttelevät ja luulevat väärinkäyttäjäksi eivätkä sillä hetkellä edes harkitse avun antamista.

Sitten on sellaisia jotka kuukaudesta toiseen jaksavat etsiä ratkaisuja tai edes helpotusta. Sellaisia jotka kuuntelevat ja kuulevat ja ennenkaikkea ymmärtävät. Eivätkä tuomitse.

Vitutus on ajoittain kova eikä vitutukseen ole oikeanlaista pilleriä vielä keksitty. Masennuksen eri asteisiin kylläkin, mutta ei niistäkään vitutukseen apua ole. Viinaakaan ei oikein pysty ottamaan. Ja vaikka pystyisi niin ei välttämättä ole halua. Eikä viina pitkäksi aikaa vitutukseen auta. Pitkässä juoksussa pahentaa vaan.

Umpikuja eikä mahdollisuutta u-käännökseen.

Pitää vaan yrittää keksiä keinoja jaksamiseen. Siihen että on aamulla syy nousta ylös ja illalla syy mennä vähäksi aikaa nukkumaan. Siihen että lapsilla olisi edes jossain määrin toimiva isä, vaikka nekin alkavat valitettavasti tähän vallitsevaan olotilaan tottua. Siihen että ottaa vaan ne lääkärin määräämät pillerit eikä kaikkia paketteja yhdellä kertaa.

Onneksi niitä syitä on kolme plus yksi plus yksi.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Dosentti

Pääni, tai tarkemmin sanottuna aivoni ovat osittain sen verran pehmeää tavaraa, että asioiden unohtelu on arkipäivää.

Joskus vähemmän tärkeitä asioita ja joskus taas vähän enemmän. Unohtelua kuitenkin. Ja siitä on haittaa itselle ja välillä koko perheelle.

Kännykkä on ihan hyvä muistuttamaan jos sen muistaa muistuttamaan laittaa. Googlelle siitä kiitos, luette tätä kuitenkin. Kalenteri ja Tasks ovat loistosovelluksia ja ilman niitä elämä olisi nykyistä ankeampaa.

Lisäksi olen jo pari vuotta käyttänyt äppiä joka keskittyy terveydenhoitoon ja lääkitykseen ja sen seuraamiseen. Ja huippu on sekin. Ongelmaksi alkoi vaan muodostua se, että vaikka äppi kilahtelee muistutuksia lääkkeiden ottamisesta, saatan sen muistutuksen huomata myöhemmin ja sitten pähkäilen että otinkohan vaiko en.

Siksi dosetti.

Annoin sille nimen: Dosentti Bäckman. Koska se on punainen ja täynnä paskaa.

On oksikodonia, klonatsepaamia, venlafaksiinia, gabapentiinia, ketiapiinia ja kodeiinia. Ibuprofeiinit ja parasetamolit on jossain muualla, samoin vitamiinit. Niitä napsin jos tarvin ja jos muistan.

Bäckmanista on helppo tarkistaa onko puhelimen piippaama annos otettu. Eli korvaamaton kumppani siitä on tullut. Vielä kun löytäisi itsestään sen uskalluksen kokeilla Bäckmanin ulkopuolelle jäävää, ei niin laajasti hyväksyttyä teetä, saattaisi ylempänä lueteltujen kemikaalien määrä pienentyä.

Mutta silloin omaa pientä punaista dosenttia uhkaisi unholaan jääminen.

Ei mahtaisi haitata.

Kategoria(t): Politiikka, Rovaniemi

Setämiehen uhriutumisen jalo taito

Olen syvästi loukkaantunut, sydänjuuriani myöten. Saatanpa kohta jopa uhriutua. Niin kova on kohtaloni.

Ihmettelen eikö keski-ikäinen, suomalainen valkoinen sekasyöjä ja osa-aikainen feministi, pahemman luokan vihervassari, luonnossuojelija ja parempaa julkista liikennettä toivova, tasa-arvoa ja tasa-arvoista avioliittoa kannattava heteromies enää saa rasistisia vihjailuja viljeleviä kunnallisvaaleissa ehdolla olevia persu miehiä rasisteiksi vihjailla?

Mihin tämä maa on menossa?

Veroni olen maksanut ja lapsia yhteiskunnalle tuottanut, känsiä käsiini työtä tehdessä saanut ja joka vaaleista ääneni antanut. Ja tällä tavalla minua syrjitään ja ylenkatsotaan.

Vakavasti sanottuna, on hämmästyttävä ja suorastaan aika ajoin pelottavaa millaisiin käännöksiin nuo persumiehet kykenevät.

Ja yhtä lailla hämmästyttävä on heidän kykynsä väistellä kysymyksiä sekä olla perustelematta omia väitteitään. Sekä heidän pettämätön vaistonsa uhriutumiseen kun joku tai jokin alkaakin heidän maailmankuvaansa ja ennenkaikkea sitä mielipidettä alas ampumaan. Perusteluineen.

Nyt on tulossa sellaiset kuntavaalit jotka oikeasti kiinnostaa. Toivon sydämestäni ettei nämä tyypit kuntiemme asioita pääse ratkomaan.

Kategoria(t): Ajatuksia, Politiikka, Rovaniemi

Sokea usko

Tällaisina aikoina, sukupolvemme tappavimman viruksen jyllätessä, aikana jolloin maan johdossa on liuta osaavia naisia ja vielä kunnallisvaalien lähestyessä, pelkkään omaan, sokeaan uskoonsa luottaminen ja siihen uskominen on äärimmäisen vaarallista.

Tällaisina aikoina jokaisen ajattelevan ihmisen tulisi kyetä perustamaan mielipiteensä, sen uskonsa ja ennenkaikkea äänestyspäätöksensä tutkittuun tietoon, kirjoitettuun puheeseen ja faktoihin yleensäkin.

Sisälukutaito sekä kyky tunnistaa kaiken mediatulvan joukosta paikkaansa pitävä tieto tulisi olla kaiken päätöksenteon pohjana. Ei sokea usko omiin profeettoihinsa, omiin idoleihinsa, oman puolueen johtohahmoihinkaan.

Muuten olemme vaarallisella tiellä, menossa kohti yhteiskuntaa jossa faktoilla ja tutkitulla tiedolla ei ole tippaakaan väliä.

Pelkästään sokealla uskolla.

Kategoria(t): Terveys

Tähän on tultu

Ja kaikki fingerporiaivot omaavat, ei, kyse ei ole mistään perverssistä. Senkin possut…

Tähän on tultu siksi, että jalkani eivät kanna. Kipu ja voimattomuus alkaa jo iltapäivällä olla sellaista ettei aamulla otettu pitkävaikutteinen oxy niin pitkävaikutteiselta tunnukaan.

Jospa sauvat toisivat jonkinmoisen avun liikkumiseen. Kotona ja ihmisten ilmoillakin. Rollaattoriin tai kävelytukeen en vielä halua antautua, saati pyörätuoliin. Niiden aika ei toivottavasti tule koskaan. Vaan jaksan vielä uskoa siihen että lääkitys löytää oikeat uomansa ja voimat palaavat ja kipu lievittyy.

Siihen saakka luotan vaimoni vuokraamaan Kaarlo-mobiiliin, eli rullilla olevaan sängyntapaiseen ja noihin apuvälinelainaamon kyynärsauvoihin.

Vielä kun saisin paikallisen sairaalan yleissairaalapsykiatrian poliklinikan ylilääkärin vastaamaan siihen, miksi sieltä en kipukroonikkona enää kivunhoitoa tukevaa hoitoa saa.

Sen jälkeen uskaltaisi taas hetken ajatella että kyllä se taas tästä.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Hyvää ja huonompaa

Olen pari päivää käynyt Twitterissä keskustelua suomalaisesta terveydenhuollosta. Lähinnä siitä kuinka hyvää taikka huonoa kohtelua jotkut saavat sekä siitä kuinka hyvin tai huonosti asiat parhaimmillaan sekä valitettavasti pahimmillaan saattavat terveydenhuollossa olla.

Joku kipukroonikko jossain päin maata ei saa oikeanlaista hoitoa ja lääkitystä. Ja sen vuoksi invalidisoituu kovaa vauhtia sänkyynsä. Joku käy pienen operaation ja maksaa siitä vaivaiset 45 euroa.

Joku saa hyvää kohtelua ja hoitoa ja joku taas on vaivansa kanssa yksin.

Itse kävin vajaat kuusi vuotta sitten ison, yli yhdeksän tuntia kestäneen leikkauksen. Pääni sisään ja rintakehään asennettiin 45 tuhannen euron edestä elektroniikkaa tautini yhtä osaa helpottamaan. Ja itse maksoin viidestä sairaalassa vietetystä vuorokaudesta pari sataa. Ja vaikka leikkaus oli hurja ja erikoinen ja vaikka toipuminen kesti kuukausitolkulla, oli se ratkaisuna silloin ja vieläkin hyvä.

Tätä on hyvinvointivaltio parhaimmillaan. Vaikka toki mieluummin olisin terve. Kivuton ja täysin liikuntakykyinen ja pystyisin ilman vapinaa, tärinää ja kaatuiluja osallistumaan vauvamme hoitoon.

Mutta kaikki emme ole siltikään tasavertaisia. Vaikka jokainen osallistumme veronmaksajina yhteiskunnan ylläpitoon. Tämän vuoksi toivoisin sydämestäni että jokainen hoitoa tarvitseva olisi samalla viivalla.

Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, pitkäaikaissairaana, kipukroonikkona, eläkeläisenä, että minulla on lääkäri joka kuuntelee eikä vain robottimaisesti toimi.

Kunpa kaikki muutkin kaltaiseni olisivat.