Kategoria(t): Ajatuksia

Isohkonlainen

Välillä tekisi mieli vain nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa. Huutaa ja karjua että pitäkää saatanat ja perkeleet tunkkinne, mie en enää jaksa.

Tyttären kuulovamma yhden helvetin latvialaisen keikkalääkärin takia. Epäily tyttären käden murtumasta. Hajonnut vanha auto, jonka korjaamiseen on jo nyt mennyt enemmän rahaa kuin itse autoon aikanaan.

Omien lääkkeiden tehottomuus. Kipujen palaaminen sille ”normaalille” tasolle joka pari vuotta sitten vallitsi ennen vahvojen laastareiden aloittamista. Liekö kroppani siihenkin jo tottunut.

Jatkuvat tavaroiden pudottelut ja käsien tottelemattomuus aivovamman vuoksi. Ja taudin eteneminen sykäyksittäin – käteni vapisevat taas aivan hervottomasti.

Nostanko, huudanko, vai vieläkö löydän jostain pikkaisen virtaa? Edes sen verran että jälleen mahdolliseen uuteen lääkekokeiluun asti jaksaisin? Ei kai ole vaihtoehtoja, kai nuo kaikki neljä minua vielä tarvitsevat. Kai minun on pakko yrittää pysyä toimintakykyisenä vaikka en enää millään jaksaisi.

Jos olisi mahdollisuus niin tästä eteenpäin en muuta tekisi kun makaisin ja soittelisin kelloa aina kun uuden kipupiikin tai tabletin tarvitsen.

Eli jos et jo arvannut, niin vitutus on isohkonlainen.

Kategoria(t): Yleinen

Omituinen tammikuu

Kovempaan ja kylmempään ollaan näillä leveyksillä totuttu. Minunkin muistini jaksaa kantaa 90-luvun lopulle, jolloin napapiirin tuntumassa mittailtiin 45 asteen pakkasia eikä ulkona enää silloin kovin kivaa ollut.

Nyt, tämän tammikuun aikana on ollut kova jos mittari on miinus 25 näyttänyt. Ehkä kerran. Joku pistäisi tilastoihin, minä pistän ilmastonmuutokseen. Sen verran omituinen tammikuu on ollut.

Mutta lunta on riittänyt vaikka jaettavaksi asti.

Omakotiasujan lumenläjäyspaikat alkaa olla siinä määrin täynnä että naapurin eläkkeellä oleva kiinteistöhoitaja saa piakkoin pyynnön ottaa koneella kauhallisen tai kolme että lopputalven lumet pihan tuntumaan mahtuisi.

Sinänsä jännä. Ei tarvitse kartalla suoraa viivaa alaspäin kovin paljoa mennä, kun ollaan jo alueella jossa ihmiset tuskailevat monot jalassa suksenpohjat voideltuina vähäistä lumen määrää.

Täältä voisi hakea, ihan ilmatteeksi.

Tilasto tai ei, ilmastonmuutos tai ei, silti omituinen on tämä tammikuu.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys, Yleinen

Nissan Almera

Vastoinkäymiset, isot ja pienetkin, ja kun niitä tarpeeksi kertyy, isoja ja pieniäkin, alkaa jollekin toiselle mitättömät asiat tuntumaan itselle ylivoimaiselta.

Kuten vaikkapa nyt Almeran hajoaminen.

Pitkäaikaisesti sairas joutuu, uskallan ainakin väittää, kohtaamaan pettymyksiä keskivertomarttia enemmän. Sairaus vie sen fyysisen terveyden lisäksi osia henkisestäkin terveydestä. Pienen palasen sieltä, toisen osasen täältä ja joillakin ison ja monesti.

Lääkkeet lakkaavat tepsimästä, lääkkeet eivät tehoa ollenkaan, lääkkeet aiheuttavat inhottavia sivuvaikutuksia ja niin edelleen. Huomaat meneväsi huonompaan suuntaan, ajatusten muodostaminen lauseiksi vaikeutuu, sanat joita suustasi päästät saattavat olla ihan jotain muuta mitä aioit suustasi päästää. Puheesi kuulostaa ainakin omiin korviisi kovin omalaatuiselta.

Tavarat eivät pysy käsissäsi ja huomaat käsialasi menevän huonommaksi. Lista on loputon. Ja nämä kaikki vitutusta aiheuttaa.

Pieniä pilkahduksia lukuunottamatta.

Huomaat arvostavasi tiettyjä pieniä hetkiä, lyhyitä sanoja, katseitakin aiempaa enemmän. Huomaat löytäväsi pieniä ilon tuntemuksia aiemmin pieniltä tuntuvista asioista. Ja huomaat katselevasi maailmaa ja sen tapahtumia eri tavalla kuin aiemmin, joskus ja joissain tapauksissa ehkäpä positiivisemminkin.

Siltikin pieniltä tuntuvat asiat saattavat olla ylivoimaisia.

Kuten vuoden 2005 Nissan Almera.

Kategoria(t): Ajatuksia, Politiikka

Taipuvarankaiset

Lähestulkoon 45 vuotta olen maailmaa katsellut. Ja yli puolet siitä avoimin silmin, järkiintyneenä, luulisin.

Enkä muista milloin politiikka olisi näinkin likaista ollut.

Tai sitten en ole niin perillä asioista kokonaan ollutkaan. Mutta kovaa tuntuu olevan meno tänä päivänä. Niin valtakunnan tasolla kuin kuntien kakkosketjuissakin. Ja jotenkin tuntuu että puolueesta riippumatta.

On puolueita jotka oppositiossa ollessaan suunnattomasti paheksuvat täsmälleen samoja asioita mitä itse toteuttivat ollessaan kiinni vallan kahvassa. On poliitikkoja jotka eivät halua katsoa koko ajan uudistuvaa maailmaa vaan haluavat pitää vanhoista, syvälle suomalaiseen politiikkaan juurtuneista tavoistaan kiinni.

Ja sitten on puolueita joiden edustajat ja kannattajat pitävät syvää vihaa selkänojanaan politiikkaa tehdessään. Ylentävät itsensä omasta mielestään muita paremmiksi ja alentavat, ja suorastaan pelottelevat niitä jotka toisin ajattelevat.

Ja sitten on niitä, jotka kiikkuvat lain tai vähintäänkin moraalin rajamailla omaa etuaan ennen äänestäjiensä valvoen. Pitäen kynsin ja hampain kiinni siitä vallasta ja valtaan liittyvistä ansioista joita ovat sääntöjä taivuttaen itselleen hankkineet.

Valtakunnan tasolla ja kakkosketjuissa.

Soppaa sotkevat lisäksi eri toimittajat, erikois- ja tavallisetkin sellaiset. Ja kuten kaikki tietävät, moni toimittajista tuntee olevansa kaiken arvostelun yläpuolella tietäen että toimittajina heillä on käytössään suuriakin medioita joissa pääsevät itse niin halutessaan sanomaan viimeisen sanan.

Toivon meistä seuraavan sukupolven olevan avarakatseisempi, suvaitsevaisempi, empaattisempi, kaikki ihmiset huomioon ottavaisempi kuin tällä hetkellä edustamamme sukupolvi on.

Ettei yhteiskunnan huipulla toimivilla enää jatkossa niin taipuisa selkäranka olisi.

Kategoria(t): Ajatuksia, Politiikka

Onnen lahjat

Sananlaskun mukaan, eivät käy tasan.

Näin tekstin, jossa kerrottiin 26 rikkaimman ihmisen omaisuuden olevan yhtä suuren kuin 3,8 miljardin köyhimmän ihmisen yhteensä.

Reilua?

Toki rikkaiden joukossa on sellaisiakin ihmisiä jotka opiskelemalla, tekemällä töitä, laittamalla itsensä kokonaan likoon ovat omaisuutensa ansainneet. Mutta yhtä lailla on myös sellaisia, jotka omaisuuttansa kerryttävät ottamalla kanssaihmisen selkänahasta kaiken mahdollisen irti. Polkemalla oikeuksia tai päättäen olla antamatta oikeuksia lainkaan.

On ihmisiä jotka tekevät työtä aamusta iltaan, päivästä toiseen eivätkä siltikään elämästään selviä tai edes eteenpäin siinä pääse.

Itsen uskon solidaarisuuteen, moraaliin, toisen huomioon ottamiseen. Ja nostan hattua niille miljardööreille jotka omastaan antavat, edes murto-osan. Mutta solidaarisuus on monelle täysin vierasta. Kun jotain saavuttaa, ei siitä helpolla irti päästä. Oli sitten kyse rahasta, vallasta tai mikä pahinta, niiden yhdistelmästä.

Koska ihminen on eläin.

Vaikka solidaarisuuteen uskonkin, en usko väkivaltaan tai väkisin ottamiseen. Parasta olisi edes hieman näitä kahtakymmentä kuutta ja heidän kaltaisiaan enemmän verottaa. Tai mikä parempaa, saada heidän silmänsä aukeamaan kaikelle sille pahalle mitä maailmassa ja maailman ihmisille tapahtuu ja tulee lähitulevaisuudessa tapahtumaan.

Tasan ei käy siis nuo onnen lahjat. Ei varallisuudessa, ei terveydessä, ei rodussa, ei sukupuolessa. Ei oikein missään.

Sääli.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Ikävä

Törmäsin eilen keskusteluun, tai ainakin ajatustenvaihtoon siitä, kuinka pitkän aikaa vaikkapa avio/avoeron jälkeen menee siihen, että lapsiaan ikävöi.

Kun ne eivät lähelläsi ole.

Vastasin ja vastaan että kauan ja ikuisuus.

Tiedän että omiani ikävöin aina kun tiedän niiden olevan jossain muualla kuin täällä, joka toisen viikon kodissaan. Nyt, kun vielä niin sanottuja lapsia ovat, ja jatkossa kun alkavat omaa, itsenäistä elämäänsä elämään.

Tottakai tiedän ettei niillä mitään hätää ole vaikka eivät luonani olekaan. Se toinen koti on niille varmasti yhtä turvallinen ja rakastava kuin omanikin. Mutta tunteet menevät monesti, jos ei aina järjen edelle.

Mitä tulevaisuuteen tulee, seuraavan kolmen, neljän vuoden jälkeen alkaa pesästä lähteminen. Yksi kerrallaan, vuoron perään, joku aiemmin ja joku vielä aikaisemmin. Tai myöhemmin. Joka tapauksessa, kaikki niistä, jossain välissä.

En haluaisi niitä hetkiä vielä miettiä saati pelätä, nykyisinkin joka toinen sunnuntai kun ne pois menevät, niissäkin hetkissä on kestämistä ihan tarpeeksi.

Mutta toisaalta on varmasti hyvä että jossain epäkunnossa olevan pääni sisällä aivosolu tai kaksi asian eteen jo työskentelee. Valmistelee mieltäni niitä hetkiä varten. Että osaisin päästää oikealla tavalla irti, kun irti päästämisen aika on.

Siihen saakka en, ja emme muuta voi kuin koittaa valmistella niitä kaikkeen mitä elämä eteen nakkaakaan. Hyvään ja pahaankin. Koska päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta nuo kolme pois lähtemisen hetkeä lähestyvät.

Silti tiedän, että vaikka ne joskus kaukanakin tulisivat olemaan, on ne silti aina lähellä. Ja toivottavasti minä myös niille.