Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Laumani, läheiseni

Viime aikoina olen joutunut miettimään kuinka paljon ihminen kaikkea kestää. Milloin tulee kestämisen raja vastaan? Mitä tapahtuu jos se raja vastaan tulee ja ennen muuta mitä jos se ylittyy?

Enkä ole vastausta löytänyt.

Tietysti olemme kaikki yksilöitä ja kaikilla meillä on oma sietokykymme. Mutta yhtäältä jokaisella on myös omat taakkansa kannettavanaan. Jollain vähemmän ja joillakin taas enemmän.

Elämisen painolasti ei aina jakaudu tasan.

Toki on kasapäin kemikaaleja jotka sitä sietokyvyn rajaa saattavat siirtää. Mutta kemikaalit eivät kaikille sovi eivätkä ne kaikille edes välttämättä auta. Joillakin saattaa lisäksi jo olla sellaisia kemikaaleja jo käytössäkin. Ja siitäkin huolimatta raja voi tulla vastaan.

Joku saattaa juoda pullokaupalla viinaa. Joku saattaa valita terveellisemmän tien ja vaikkapa hakata nyrkkeilysäkkiä tai juosta kymmenen kilometrin lenkkejä. Ja sitten on vielä niitä jotka pitävät kaiken sisällään siihen asti että venttiilit pettää ja tulee suunnaton, kertaluontoinen pamaus.

Eikä mikään yllämainituista sovi vaikkapa minuun.

Pitäisi siis löytää keino. Tie tai polku. Jotain millä itsensä saa takaisin raiteille jos se raja alkaa liian lähellä häämöttää. Olen huolehtija. Ja olen jatkuvasti huolissani lapsista ja puolisostani. Tähän kun lisätään vuosikymmeniä kestänyt kipu sekä siihen liittyvä vitutus, on suoranainen ihme että en ole vielä kokonaan räjähtänyt.

Enkä aio räjähtääkään. Enkä tarttua pulloon. Vaan aion jatkaa. Kerätä niitä huolia harteilleni. Koittaa auttaa lapsiani pääsemään elämisen alkuun, antaa niille askelmia että omista olemassa olevista ja tulevista kuopistaan ylös pääsisivät. Aion parhaani mukaan seisoa puolisoni rinnalla, sairaudesta huolimatta. Enkä aio ainakaan sen paljon puhutun vitutuksen itseäni tappaa

Ehkä sitten on niin että tämä oma porukkani, laumani, läheiseni on minun tieni ja polkuni. Pois sen rajan luota ja kerta toisensa jälkeen keinoni kestää omat taakkani.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Vastentahtoaan riippuvainen

Kerron vain yhdestä yöstä, yhden ihmisen kokemuksista, vaikka tiedän että kaltaisiani sekä samankaltaisia öitä joutuu viettämään vastoin tahtoaan sadat tai jopa tuhannet muutkin. Puhumattakaan niistä, joille lääkeaineesta riippuvuus on kokonaan oma valinta. Tai valinta se omalla kohdallanikin saattaa jonkun silmissä olla. Mutta olen koittanut elää ihmismäistä elämää kipujeni kanssa yli neljännesvuosisadan, joten nämä riippuvuutta aiheuttavat aineet olivat aika lailla se viimeinen vaihtoehto.

Lääkekannabista olen päässyt kokeilemaan. Ja te jotka kuvittelette sen antavan jonkinlaisen tripin tai vastaavan, ainakin kohdallani olette väärässä. Kokeilu vaan loppui parin kuukauden kannabistee-juoman käyttämisen jälkeen siksi, että prosessi lääkkeen saamiseksi oli äärimmäisen vaikea ja kohdallani aivan liian kallis. Lompakkoni ei kerta kaikkiaan taipunut lääkkeeseen joka ei ole Kelan korvattavien listalla.

Tällä hetkellä syön venlafaksiinia, bentsodiatsepiinia, amitriptyliinihydrokloridia, kodeiinia sekä pidän kädessäni buprenorfiinilaastaria. Eli aikamoinen kattaus. Kattaus joka ei toimi ja nyt koitan ajaa tuota buprenorfiinia (opiaatti) alas jotta voisin kokeilla metadonia (opiaatti). Ja toistaiseksi tuo alasajo on mennyt täysin penkin alle.

Toissapäivänä puolitin buprenorfiinin annostuksen ja ensimmäinen vuorokausi meni suhteellisen hyvin. Mutta viime yö oli yksi kamalimmista koskaan. Tunne mikä vieroitusoireista pahimmillaan tulee on sanoinkuvaamaton, vaikea selittää. Eräs läheiseni kuvasi aikanaan oireita sellaisiksi että tekisi mieli hypätä ikkunasta ulos.

Korkealta.

Ja koska unilääke ei auttanut, jouduin yöllä lisäämään buprenorfiinin annosta 50 prosenttia. Aamullisen kipupolille soittamisen jälkeen tuli ainoaksi vaihtoehdoksi loiventaa alasajoa. Joka käytännössä tarkoittaa helvetillisten kipujen jatkumista aiottua pidempään. Sillä olettamuksella että se metadoni sitten joskus olisi buprenorfiinia tehokkaampi. Nukuin yhteensä kolmisen tuntia ja nyt odotan pelon sekaisin tuntein jatkoa. Mitä sitten kun taas pitäisi annosta pienentää, ja mitä sitten kun taas siitä annostuksesta pitäisi taas alaspäin päästä?

En toivoisi kenellekään samaa.

Eli tällaisia ovat aineet joita pitkäaikaisen kivun hoidossa maassamme tällä hetkellä käytetään. Vaikka lääkekannabis ei tuon lyhyen kokeilun aikana minua auttanut, on Suomessa kasapäin ihmisiä jotka siitä avun ovat saaneet. Pystyneet edes jollain tavalla jatkamaan elämäänsä, katsomaan tulevaisuuteen ja nähdä siellä jotain.

Vaan ei enää.

Viranomaiset eivät tänä päivänäkään uskalla tunnustaa kannabioidien vaikutusta kivun hoidossa vaan itsepäisesti pitävät kiinni hoitolinjoista, joissa potilaat pumpataan täyteen paljon vaarallisempia ja erittäin paljon enemmän haittoja aiheuttavia lääkeaineita. Vaikka tarjolla olisi vaihtoehto. Itselläni herää epäilys että tällaisella turvataan lääketehtaiden kassavirta ja potilas jätetään oman onnensa varaan. Olen täysin varma, että on kipukroonikoita tai tiettyjä autoimmuunisairauksia sairastavia ihmisiä, jotka aiemmin ovat lääkekannabiksesta apua saaneet, tulevat lopettamaan elämänsä koska lääkekannabiksen saaminen on mahdotonta.

Sydämestäni toivon että olisin väärässä.

En jaksa ymmärtää miksi Suomi on takapajula tässä asiassa. Maailmalla kannabista vapautetaan jopa viihdekäyttöön, kerätään siitä veroja, työllistetään ihmisiä. Mutta täällä ollaan yhä siinä uskossa että lääkekannabista tarvitsevat ovat vain ja ainoastaan huvikäyttäjiä ja lääkehakuisia. Ovatkohan kaikki kipukroonikot sitten lääkäreiden ja ennen kaikkea viranomaisten silmissä toisen luokan kansalaisia? Onko kaiken takana vanha kunnon piru eli raha? Miksi ei haluta auttaa jos apua olisi saatavilla?

Todella vaikea paikka.

Onneksi itselläni on kuitenkin monta syytä elää. Opiaattien kanssa tai ilman. Lääkekannabiksen kanssa tai ilman. Mutta pelkällä buranalla en pärjää, vaikka eräs lääkäri muutama viikko sitten ehdottikin.

Kategoria(t): Ajatuksia

Syksy, sade ja tuuli

Syksyinen, sateinen ja tuulinen päivä saa jollain tapaa alakuloiselle tuulelle.

Sen lisäksi että jalat on siinä kunnossa että keppien kanssa eteneminen on sekin jo hankalaa sekä hidasta ja vitutus kova, saa tuollainen keli mielen entistäkin matalammaksi.

Jos saisin päättää, olisi aina kevät ja alkukesä. Muutama hellepäivä joukkoon että lapset pääsisivät rannalle. Sellainen olisi minun ihanne. Talvea, lumen ja pakkasen kanssa voisi olla pari kuukautta. Sellaiset miinus kymmenen enintään ja lunta maksimissaan vaikkapa viisitoista senttiä.

Saisi hiihtäjät hiihtää ja laskijat laskea.

Kun katsoo ikkunasta ulos, ei tee mieli mennä pihalle tekemään oikeastaan mitään. Ei sillä että pystyisin mitään tekemäänkään, mutta jos pystyisin niin menisin pitkin hampain. Olisi puuhommia, olisi pensashommia, olisi kierrätyshommia. Olisi hommia ihan nokko. Eli jos pystyisin niin odottaisin aurinkoa. Ja noiden sateiden loppua. Vesi on parhaimmillaan juotuna ja suihkussa, muuten vihaan sitä lähes yhtä paljon kuin paikallisia persuja.

Lähes.

Nämä kivut syö ja nakertaa. Aina päivä päivältä ja pala palalta enemmän. Liian usein joudun jättämään tekemättä asioita joita saisi taikka pitäisi tehdä. Liian usein joudun tuottamaan pettymyksiä lapsille ja vaimolle. Ja pettymyksiä varsinkin itselleni. Liian usein totean että en pystykään siihen mitä aiemmin oltiin yhdessä tai yksin suunniteltu.

Siispä sinä, joku jossain siellä, joka ilmoista päätät, kuule kutsuni ja tuo muutama aurinkoinen syksyinen päivä.

Vituttaisi edes pykälän verran vähemmän.

Kategoria(t): Ajatuksia

Valtiomiehet

Historia tuntee, ainakin 1900- luvulta joitain kuolemattomia valtiomiesten tai sellaiseksi itseään kuvitelleiden poliitikkojen lausahduksia.

Saatanan tunarit. Tarttis tehdä jotain. Minä juon nyt kahvia ja niin edelleen.

Mutta mieleenpainuvin ja ehdoton suosikkini on Paavo Väyrysen, vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen lausuma ”voiko vitutukseen kuolla?”.

Varmasti jokin tieteenala on asiaa ihan oikeasti tutkinutkin. Mutta itse olen lähestynyt tuota kysymystä aivan omakohtaisten kokemuksieni kautta. Ja olen tullut siihen tulokseen että vitutukseen itsessään ei voi kuolla mutta tappavaa se saattaa olla.

Ymmärrän totaalisen epätoivon. Sen tunteen mikä valtaa kun tajuaa että mitään ei enää ole tehtävissä. Ymmärrän että sen laajuinen vitutus ajaa jotkut ihmiset siihen pisteeseen että vitutus todellakin tappaa.

Olen ollut sairas puolet elämästäni, minut on poljettu isoilla saappailla haudan partaalle, naama ja pää hajonneena. On tullut siis potkuja sieltä ja täältä, kuvainnollisesti ja ihan fyysisestikin. Mutta aina olen sieltä vitutuksen syvimmältä ja tappavalta tasolta ylös päässyt.

Lasteni ansiosta. Nykyisen puolisoni ansiosta. Sen ansiosta että koen kuitenkin olevani vielä edes jollain tavalla tärkeä. Että minua tarvitaan.

Ja siksi että tähän asti olen jaksanut pitää yllä toivoa paremmasta ajasta.

Eikä minun ympäristössäni ole mitään vialla. Minulla on ihana vaimo, ihanat lapset, ruokaa pöydällä ja vaatetta päällä. Mutta tiedän että vitutukseen voi kuolla. Ja moni kuoleekin.

En toki itseäni valtiomieheksi kutsu tahi vertaa.

Mutta ymmärrän.

Kategoria(t): Terveys

Ei pysty ymmärtämään

Olen kipukroonikko. Kipu on ollut elämässäni läsnä jo yli neljännesvuosisadan ajan. Lääkkeitä on sairauteeni kokeiltu useita kymmeniä. Niin kipulääkkeitä kuin niiden estämiseen pyrkiviäkin. Lääkekannabistakin on kokeiltu kahdenlaista, suihkeena suuhun, sekä käsittääkseni varsinaisista lääkekannabiksista miedompaa, jossa thc-pitoisuus on varsin pieni.

Tähän mennessä paras vaste on kuitenkin löytynyt, valitettavasti, opiaatista ja tarkemmin sanottuna buprenorfiinista. Esimerkiksi oksikodoni oli minulle kuin minttupastilli pahanhajuiseen hengitykseen. Se vahvempi lääkekannabis, ja myös laiton sellainen on vielä kokeilematta.

Eli kipuuni ei täysin toimintakykyä takaisin antavaa ainetta ole vielä löytynyt. Ja tuskin löytyykään.

En vain pysty ymmärtämään sitä miksi viranomaiset eivät suostu lisäämään lääkekannabista sellaisten aineiden joukkoon, jota pitkäaikaisesta kivusta kärsiville edes kokeiltavaksi pystyttäisiin määräämään, saatavuutta sekä hintaa sairaalle parantamaan. Kaikki jotka pitkäaikaisesta kivusta kärsivät, tietävät kemikaalien hyödyt ja haitat. Ja vaikka hyötyä moni kemikaaleista saa, on niiden haitat myös yleisesti tiedossa.

Opiaatit sekä monet kivunestolääkkeet koukuttavat ja ainakin oman kokemukseni mukaan lääkekannabis ei. Eikä se edes niin sanotusti noussut päähän, en siitäkään mitään kiksejä saanut. Ja vieroitusoireet jotka esimerkiksi opiaateista aina jossain vaiheessa tulee ovat sietämättömiä. Sellaista en edes kaupungin pahimmalle perussuomalaiselle soisi.

Onko kyseessä asennevamma, raha vai missä vika, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän että tuhannet ja taas tuhannet kipukroonikot saattaisivat lääkekannabiksesta hyötyä jos vaan pääsisivät sitä kokeilemaan.

Hinta onkin sitten aivan eri asia.

Kategoria(t): Lapset, Terveys

Päivät pahenee

Samaan aikaan kun päivät syksyn myötä napapiirin tuntumassa lyhenevät, pahenevat ne entisestään.

Pitäisi jaksaa.

Jaksaa kodin kanssa. Jaksaa vauvan kanssa. Jaksaa kahden peruskoululaisen kanssa. Ja yhden ammattilukiolaisen.

En sano että nuo koululaiset ja opiskelija niin paljoa jaksamista oikeasti vaatisi. Mutta pääni mielestä minun tulee niistä ja niiden huolista koko ajan itsekin olla huolissaan. Olen sillä tavalla rakennettu, huolehtija. Kannan lasteni murheet kaksinkertaisina.

Yhdellä on lonkassa joku massa. Toisella on ihan liian suuria miettimisen aiheita mielessään. Ja sitä yhtä pitäisi pystyä tukemaan ainakin henkisellä tasolla että se jaksaisi opiskelun ja sen mukanaan tulevan vastuun ja mahdollisen paineen.

Pitäisi jaksaa.

Samalla kun oman olon kuvaaja on viikosta toiseen alenevassa suunnassa. Kivut lisääntyy, löytää uusia paikkoja, uusia muotoja, uusia ulottuvuuksia. Ja lääkkeet ei auta. Ei sitten yhtään.

Alan olla aika loppu. Kyllästynyt. Väsynyt. Kypsä. Vittu kun tekisi mieli vaan huutaa.

Väsynyt ja kyllästynyt kaatuiluun, kipuihin, lääkkeiden toimimattomuuteen, hienomotoriikan hitaaseen häviämiseen. Tähän koko helvetin tautiin ja kaikkeen mitä tämä helvetin tauti mukanaan on tuonut.

Mutta vaikka päivät lyhenee ja samalla pahenee, on jaksettava. Jos ei itseni puolesta niin ainakin noiden muiden. Vaihtoehdot on nähkääs aika vähissä.