Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Oikea aika

Nukuin viime yönä enemmän kuin neljänä edellisenä yhteensä. Ja herätessä luulin kellon olevan jo puoli kahdeksan.

Sitä väärää aikaa.

Vasta ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen tajusin että olin katsonut väsyneillä silmilläni täysin väärin ja että olinkin noussut jo puoli kuudelta.

Sitä väärää aikaa.

Siltikin, kuten sanoin, olin saanut unta tarpeeksi ja ei enää edes tehnyt mieli palata takaisin sänkyyn. Varsinkin kun vakio aamuvieraani, Armas Pääkipu oli tullut taas käymään. Käy pirulainen aina kun nukun tavanomaista enemmän. Niin kuin viime yönä.

Sitä väärää aikaa.

Pienillekin ihmisenaluille tämä typerä kellojen säätely on hankalaa. Ihmisenalku kun ei vielä tajua että ei aamulla kahdeksalta vielä mennä päiväunille vaikka aamupuuro on jo syöty ja isän sanonko minkä päällä perinteiset tanssiaiset vietetty.

Ihmisenalku kun elää vielä sitä väärää aikaa.

Kaikesta huolimatta, tyyppi nukkuu, äitinsä vierellään ja minä nautin vieroitusoireista vapaata aamua. Lääkevaihto taisi nyt onnistua, vaikka olikin tähänastisista vaihdoista rankin.

Ylivoimaisesti vittumaisin ja rankin.

Vielä kun saisi jostain avun tähän voimien puutteeseen ja voimien puuttumisen ja puukoniskujen aiheuttamiin horjumisiin ja kaatumisiin. Sitten olisin valmis taas koittaa elää edes lähestulkoon normaalisti. Niin normaalisti kuin pystyisin.

Silloin voisin elää sitä oikeaa aikaa.

Kategoria(t): Ajatuksia

Metaversumi

Kaikki jo tietävät sen että jopa Suomen kokoisessa maassa teknologia on yksi isoimmista lapsia ja nuoria eriarvoistavista tekijöistä. Pelkästään niinkin yksinkertainen asia kuin puhelin voi olla isokin juttu.

Koska on niitä, joilla on varaa vaihtaa lapsilleen vuosittain uudempiin ja aina vaan kalliimpiin malleihin. Ja sitten on niitä jotka epätoivoisesti etsivät parin kympin suunnilleen toimivaa, käytettyä puhelinta jotta lapsi pärjäisi esimerkiksi koulutehtävissään.

Uskallan kuitenkin toivoa että valtaosa on näiden ääripäiden välimaastossa.

Metaversumi tulee olemaan toteutuessaan tätä eriarvoisuutta lisäämässä. Lasten, nuorten ja meidän aikuistenkin. Kaikilla ei ole varaa taikka kykyä alkaaa käyttämään näitä suunnitelmissa olevia virtuaalisia ympäristöjä. Eikä kaikki edes välttämättä halua.

Ja mitä enemmän teknologinen valta keskittyy parin, kolmen ison yhtiön haltuun, sitä enemmän siitä aiheutuu uhkia ihan meille jokaiselle. Nämä muutamat isot tietävät meistä jo ihan liikaa, ja ihan liikaa olemme lisää tietoa ja sitä myötä valtaa niille halukkaasti antamassa.

Itse en jaksa uskoa että maailmassa ainakaan muutamaan sukupolveen syttyisi isoa sotaa. Sitä vastoin pelkään näiden muutaman ison sokaisevan, aluksi ne edelläkävijät ja sen jälkeen massat uudella teknologialla vetämällä sen ylle jonkinlaisen näyttävän, mukahyödyllisen verhon.

Kun tosiasiassa verhon toisella puolella on isot kasat rahaa. Ja raha, tieto ja ylenmääräinen valta on jokaiselle suuri uhka.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Talvi ei osaa päättää

Että tullako vai eikö tulla.

Tuskin pitää itse sitä niin suurena kysymyksenä. Mutta mie pidän. Vaikka en talven lumituiskuista ja paukkupakkasista kovin tykkää, on tämä pieni määrä lunta tuonut sen verran valoisuutta maailmaan että syksyn synkkyys hiljalleen väistyy.

Nytkin tippuu hiutaleita, hiljakseen mutta tippuu kuitenkin.

Totta, valintakysymys missä elämäänsä elää. Ja minun se tapahtuu täällä, muutama kilometri napapiirin alapuolella. Tänne tulin -82 ja veikkaan että lähden vasta uurnassa.

Siksi tuntuu hölmöltä vähän valittaa, koska valintakysymys, mutta valitan silti. Talvi olisi parhaimmillaan just näin. Muutama sentti lunta ja muutama aste pakkasta. Hiihtäjät pääsee hiihtämään ja laskijat laskemaan.

Sydämiensä kyllyydestä.

Ja hölmöltä tuntuu valittaa myös ilmaston lämpenemisen vuoksi. Koska kyllähän talvi näilläkin leveyksillä tulee ajan saatossa muuttumaan. Ja kun oikein kaivan vastausta niin vastaan valitettavasti. Ihminen on aika pöljä elukka.

Nähtävästi mie myös.

Vaikka kevät ja kesä on ne minun vuodenajat, niin täytyyhän tästä piakkoin oikeasti alkavasta talvesta koittaa ottaa ilo irti. Sen minkä pystyy. Jospa nämä opiaattiviekkarit kohta väistyy. Jospa seuraava lääke saisi toimimaan vähän paremmin. Jospa pääsisi lasten kanssa pulkkamäkeen.

Pitkästä, aivan liian pitkästä aikaa.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Isän huoli

Huoli lapsista on kai sisään rakennettu meillä joilla lapsia on.

Minulla ainakin, syvälle.

Aluksi, lähinnä sen jälkeen kun tyttärien äidin kanssa erottiin, huolehdin siitä että niillä olisi minun luona yhtä kivaa kuin toisessa kodissakin on. Ja touhusin kolmikon kanssa aina kun touhuttavaa oli. Pienempiä kun silloin olivat.

Nyt, kun ne alkaa olla jo isompia, huolehdin päivästä toiseen miten ne päivittäisessä elämässään pärjäävät. Ja siitä että niillä olisi hyvä mieli, hyvä olo, yleensäkin kaikki hyvin.

Ja jos huomaan että ei ole, niin menen syvälle kuoppaan itsekin.

Tuntuu että minun pitäisi olla koko ajan suodattamassa kaikki paha ja paska pois. Päästää läpi pelkästään hyvät jutut ettei niiden tarvitse huolehtia mistään. Tuntuu että pitäisi koko ajan tarjota niille jotain. Muutakin kuin normaalit elämisen edellytykset. Olla jotain muutakin kuin pelkästään läsnä.

Sairaus vaan ei aina anna.

Tiedän että yksi kerrallaan niistä pitää irti päästää. Ensimmäisestä jo ihan liian pian. Tiedän että en pysty niitä loputtomiin varjelemaan tai suodattimena olemaan. Mutta silti.

Silti on syvä huoli.

Ja sitten on vielä tuo poika. Ihmisen tapainen vielä. Joka elää omassa hetkessään, oman rytminsä ja kellonsa mukaan. Kuinkahan paljon itkuja senkin puolesta tulen vielä itkemään. Koska kaikesta siitä huolesta ja rakkaudesta tyttäriä kohtaan olen jo valtameren verran vuodattanut.

Onneksi en pojan suhteen ole yksin. Onneksi on toinenkin huolehtimassa. Toinen jonka kanssa pystyn nyt ja jatkossakin huolehtimaan yhdessä. Ja puhumaan.

Kai nyt jokainen haluaisi olla jonkin sortin supervanhempi. Kaikista meistä ei vaan siihen ole. Sisään rakennettua tai ei.

Kategoria(t): Terveys

Viekkarit ihan itsekseen

Jos joskus olet näitä tekstin tapaisiani lukenut, tietänet että käytän koviin kipuihini kovia kipulääkkeitä. Huumeiksi joillekin sopivia. Erilaisia lääkkeitä olen kokeillut yli viittä kymmentä ja kipuihin on löytynyt tasan yksi joka edes jonkinlaisen vasteen aikaan saa.Silti olen koittanut muitakin. Että löytyisikö sellaista joka enemmän auttaisi.

Ei ole löytynyt.

Nyt ajan parhaillaan alas metadoni-valmistetta. Lupaava oli, aluksi. Mutta osoittautui pitkässä juoksussa kokonaisuutena huonommaksi. Ja näiden opiaattien alas ajaminen ei ole herkkua.

Vieroitusoireita on monenlaisia. Sellaisia jotka kestää kun hammasta puree sekä sellaisia joita ei kestä ei sitten niin millään. Ainakaan tajuissaan.

Alasajoja on ollut monia. Opiaattien ja muidenkin eikä ne koskaan helpommiksi ole muuttuneet. Enkä koskaan ole saanut jonkin lääkeaineen lopettamiseen muuta tukea kuin jonkin lääkärin suu sanallisesti antamat ohjeet.

Voisin ottaa tukea vastaan enemmänkin.

Olisi mahtavaa että joku lääkäri joskus edes ehdottaisi vaikka jonkinlaista osastojaksoa alasajon ajaksi. Edes osin. Edes ehdottaisi. Tai kertoisi valmisteista jotka saattaisivat pahoinvointia tai vaikkapa vapinaa helpottaa.

Älkää käsittäkö kuitenkaan väärin. Kunnioitan nykyistä hoitavaa lääkäriäni. Itse asiassa ainoaa johon tätä nykyä pystyn, kohtalaisen ison maakuntasairaalan lääkäreistä luottamaan. Iso osa talon lääkäreistä on omilla toimillaan ja sanomisillaan luottamuksen menettäneet.

Olisi silti kiva kestää näitä viekkareita jotenkin muuten kuin yksin.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Hyvä Isä, huono Isä

Siinäpä onkin miettimistä.

Itse koen olevani kaikkien isien listalla keskivertoa alempana. Huono omatunto soimaa minua päivittäin. Lähinnä kai siksi että toimintakykyni on jo vuosikausia ollut laskusuunnassa. En pysty lasten kanssa läheskään yhtä paljoon kuin aiemmin.

Haluaisin liikkua niiden kanssa enemmän. Käydä vaikka kaupungilla. Tai makkaran paistossa jossain metsikössä.

Mutta kroppa ei anna.

Pelkään päivittäin että menetän niistä koko ajan pienen palasen. Ja että etääntyvät ennen kuin sen aika oikeasti koittaa. Ja vanhimmalla se etääntymisen, kotoa pois muuttamisen aika lähenee valtavaa vauhtia.

Pelkään päivittäin että ne kokevat olevansa minulle vähemmän tärkeitä kuin oikeasti ovat. Maailmani. Ja pelkään että minä en ole enää niille niin tärkeä kuin silloin kun vielä olin paremmassa kunnossa.

Enkä tietenkään pysty koko ajan niille tästä asiasta puhumaan. Hermothan niillä menisi ja en halua kuormittaa niiden teini- tai esiteini aivojaan yhtään sen enempää mitä maailma ja lähiympäristökin tekee.

Koitan tasapainoilla kaiken paskan keskellä ettei minulle tärkeät ihmiset, vaimo, tyttäret ja tuo ärisevä ihmisenalku joutuisi kestämään samaa määrää mitä itse yritän kestää.

Ajoittain huonolla menestyksellä.