Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Mitä syksy tuokaan tullessaan?

Heinäkuun viimeisiä viedään. Ja vaikka kesäksi vielä kutsuvat, on keli ainakin nyt kovin syksyisen oloinen. Viileä, jopa kylmä tuuli. Vaikkakaan ei sada.

Koulujen alkamiseen taitaa olla pari viikkoa. Kaksi kolmasosaa tyttäristä sitä jo odottaa, yksi ei niinkään. Vaikka aina hyvä koulussa sekin on ollut ja hommansa hoitanut paremmin kuin hyvin niin jostain syystä sitä ei niinkään innosta. Nämä viimeiset koululoman päivät tyttäret viettävät pääosin äitinsä luona. Pääsevät vielä yhdelle reissulle.

Taitaa olla yksi niitä kahden kodin hyviä puolia.

Jalkani on kipeät. Osin ihan uudella tavalla. Kouristelu ja vapina pahenevat. Bupre-laastarin tehosta en oikein osaa sanoa. Joskus tuntuu että auttaa ja joskus taas ei tunnu auttavan nimeksikään. Pillereitä popsin, ainakin farmaseutti-siskoni mielestä liikaa. Omasta mielestäni voisin popsia enemmänkin.

Ensi viikolla olisi vastaanotto. En enää jaksa ihmeitä odotella, niistä kun on muodostunut lähinnä keskustelutuokioita joissa toistan itseäni ja tohtori samoin. Tekisi välillä mieli sielläkin vain huutaa kipujani ja pyytää käyttöön kaikki maailman reseptit kaikista maailman lääkkeistä. Jos joku niistä pysyvän avun tai edes pysyvämmän helpotuksen toisi.

Mutta kuten sanoin, enää en ihmeitä odottele. Pessimisti kun pettyy harvemmin. Tarvitsisin kuitenkin jotain, ihmettä tai vastaavaa toimiakseni nykyistä paremmin. Minua kuitenkin tarvitaan.

Vielä. Ja jatkossakin.

Tulossa on omituisen kevään ja suunnilleen normaalin kesän jälkeen jännittävä syksy. Virus varmasti aloittaa uudestaan leviämisen ja koulut menevät taas kotimoodiin. Ja mikä pahinta, harrastukset jäihin. Ja se taas tietää jälleen isoja pettymyksiä kaikissa tyttärissä ja sitä myötä monissa vanhemmissa.

Jään odottamaan. En innolla, en kauhulla. Mutta mielenkiinnolla, mitä syksy tuokaan tullessaan. Kaikilla tämän oman elämäni rintamilla.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Päivät ja vuodet

”Behold this man on the road
The burden that he holds
He lost it all but still he carries on”
Vuodet vierii. Omaa, kovaa vauhtiaan, päivästä toiseen, kuukaudesta vuoteen ja niin edelleen. Aika kuluu nopeammin kuin itse perässä pysyy.
Vuosiin mahtuu kaikenlaista. Hyvästä huonoon ja kaikkea siltä väliltä. Ajoittain tuntuu että liikaa huonoa ja ajoittain tuntuu että joskus hyvääkin.
Onneksi.
Hyvää on lapset ja vaimo. Joita kaikkia rakastan enemmän kuin elämää itsessään, kaikkia niitä. Ilman en toimeen tulisi. Huonoa on tämä helvetillinen sairaus ja kaikki sen mukanaan tuomat.
Väsymys, voimattomuus, vapina, tärinä, kouristelu, kivut.
Pakko kuitenkin on jaksaa. Painaa eteenpäin, syödä ja liimailla lääkkeitä, hoitaa itsensä lisäksi kaikki muu mitä isän ja puolison rooliin kuuluu, toivoa parasta ja pelätä koko ajan pahinta. Sitä milloin muutun entistä toimintakyvyttömämmäksi, milloin alan tarvita apua. Siihen että voisin itseäni isäksi ja puolisoksi kohtuudella kutsua.
Ylihuomenna yhdellä on konfirmaatio. Rippileiri käytynä, mekko ostettuna, juhlat tulossa, kasvamassa ja ihmettelemässä maailmaa ja siinä eläviä ja olevia ihmisiä, niiden toimia, niiden uskoja.
En itse usko mihinkään suurempaan, jumalaan tai jumaliin. Toivon vain että kaikki lapsistani löytävät oman polkunsa mitä kulkea. Sellaisia että ne itse olisivat polkuunsa tyytyväisiä.
Kuten minä omaani, kaikesta huolimatta.
”Behold today the face of this man
He smiles now as he knows
His burden starts to slowly fade away”
Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Mitähän seuraavaksi?

Muutamana aamuna olen herännyt ennen kuin olisi pitänyt herätä. Kestihän tuota nukkumisen iloa jo ihan tarpeeksi, jalka vaan ei näköjään anna enää nukkua. Hiljalleen alan kääntyä siihen kantaan, ettei buprenorfiinilaastarikaan juuri apua enää anna,

Mitähän seuraavaksi?

Aika paljon ja aika kovia laillisia aineita olen kokeillut. Sovinnaisia ja epäsovinnaisiakin. Ja aina olen uskonut kemikaalien antamaan apuun, uskollisesti kokeillut mitä lääkärini ovat ehdottaneet. Kerta toisensa jälkeen tehoa odottaen. Kerta toisensa jälkeen tehoon pettyen.

Mitähän seuraavaksi?

Laittomia en aio kokeilla. Viina ei auta. Eikä kumpikaan edes kannata. Eli vaihtoehdot on aika vähissä. Haluaisin kuitenkin edes yrittää olla toimiva osa tätä pienen pientä omaa yhteiskuntaani, pakkokin olisi olla toimiva. Alan vaan olla aika neuvoton.

Muutaman viikon päästä on kontrolliaika. Onnekseni sellaiselle, joka kuuntelee ja joka ei pelkää ja joka ottaa jokaisen eri kemikaalin tuomat hyvät ja huonotkin puolet huomioon. Pelkään vaan ettei hänelläkään enää ole vastausta siihen, että mitähän seuraavaksi.

Kategoria(t): Yleinen

Kotikesälomapäiviä

Ei me nyt tyttärien kanssa muutenkaan mahdottomasti matkustella.

Kerran kesässä jokin kotimaankohde, autolla tai junalla. Ja jos kukkaro ja pankkitili sallii, niin joskus syksyisin vuorokaudeksi lähialueen kylpylöihin. Tuleva syksy on kovasti auki. Korona ja kukkaro sen tulee määrittämään.

On aika haastavaa keksiä kolmelle kouluikäiselle tekemistä, joilla kuitenkin on aika erilaiset mieltymykset. Ei sillä että koko ajan pitäisi olla jotain tekemässä, mutta aika ajoin tulee tunne että ”eikö se ole hyvän vanhemman merkki että lapsilla riittää puuhaa ja tekemistä ja nähtävää”.

Pöljää, osin, tiedän.

Olen siis koittanut löytää ja kehittää halpaa tahi ilmaista puuhastelua. No yksi on löytänyt judon lisäksi itselleen lisäharrastuksen, mutta kahden kanssa olen joskus sormi suussa. Leikkipuistot ei kaikkia enää kiinnosta ja rantakelit loistavat poissaolollaan.

Kotiseutumuseo käytiin, lähipäivinä aiomme tarkastaa napapiirillä olevan kotieläinpuiston. Hiidenkirnut on tältä kesältä käymättä. Mutta nuo pirun itikat on nykyään kovin verenhimoisella tuulella. Jos sinne suunnataan, täytyy peittää itsensä offilla päästä varpaisiin.

Vanhimman konfirmaatio on reilun viikon päästä. Sen jälkeen tämä kaikki viihdykkeiden miettiminen siirtyykin niiden äidin harteille. Sitten kalenterissa siintää jo koulujen ja judokauden alku. Pidettäisiinkö siihen asti porukalla peukkuja että aurinko välillä näyttäytyisi ja että ne veemäiset itikat pysyisivät pusikoissaan.

Jookos?

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Ajoittain aika pyllystä

Sairastaminen ei ole koskaan kivaa.

Tämä neurovaiva ei ota laantuakseen. Ei vaikka melkein kaikkea on kokeiltu. Välillä suoraan sanottuna vituttaa tarkkailla päivittäin aivostimulaattorin virran määrää. Ja kun se on alhainen, joskus ottaa päähän istua tuntikausia latauksessa.

Ja vaikka laastari käsivarressa jonkinlaisen avun antaa, sen vaihtamisen ajankohdan kyttääminen on sekin veemäistä. Auttaisipa paremmin, ei välttämättä kokonaan, vaan edes vähän enemmän. On siitä jotain apua, plussat syövät miinukset. Onneksi.

Kouristelut, vihlomiset ja jatkuva kipu syö fyysisesti ja henkisestikin.

Kuumetta on nyt jatkunut 117 päivää. Jonkin taudin jälkitila, kuulemma. Kestää mitä kestää. Mutta ainakin siis kohta neljä kuukautta. Ja siinä on minun mielestä kolme kuukautta ja kolme viikkoa liikaa.

Koska välillä tuntuu ihan liian voimattomalta.

Tarvitsisin kipeästi (pun intended) jotain joka tekisi minusta nykyistä toimintakykyisemmän. Toki toimin jo nytkin, mutta en täysillä. En niin miten 45 vuotiaana toimia pitäisi. Ja pitäisi jaksaa. Vaikka neljännesvuosisataan mahtuu hyviäkin päiviä ja aikoja, niin enemmänkin niitä saisi olla.

Minusta pitäisi riittää muillekin.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Rovaniemi

Kesä

Suomen Lapin kesä. Tuo sateen, tuulen, hyttysten ja rahanmenon vuodenaika.

Säähän ei pysty vaikuttamaan, varmaankaan. Luonto tai joku kaikista maailman jumalista sen meille antaa. Hyttysiinkään ei juuri mikään tepsi. Suihkeet, savut ja ryobit sun muut tuntuvat tämänvuotisille itikoille olevan vain iso vitsi.

Rahan menemiseen pystyisi. Ei kai olisi pakko lapsia minnekään viedä. Mutta vanhempana tulee tunne että jos ei veisi, olisi jotenkin huonompi. Mutta toisaalta onhan se mukava niille joitain erilaisia elämyksiä aikaan saada. Edes pienellä budjetilla, sellaisella mihin jossain määrin pystyy.

Lähistöllä olisi katseltavaa ja ihmeteltävää. Elämyksiä ja erilaisempaa kuin talvisin. Mutta sitten kuvioon mukaan astuu ainakin sää. Olisi kotieläinpihaa, leikkipuistoja pilvin pimein, kotiseutumuseoita ja kaikkea katseltavaa. Puuttuu vain auringonpaiste. Tai edes sateettomat päivät.

Meillä mennään siis päivä kerrallaan, sellaisina viikkoina kuin nuo täällä on. Aamulla katsotaan taivaalle ja kenties sääennuste tai kaksi. Ja sitten päätetään mitä tehdään ja milloin.

Ja koitetaan luoda niitä muistoja ja iloisia hetkiä. Ja sen verran rahaa vielä tuhlataan että ensimmäisen rippijuhlia koitetaan jollain tavalla järjestää.