Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Väsyttää

Olen niin pirun väsynyt.

Siihen että aivovamma ei aina anna ajatella järkevästi. Siihen että dystonian oireet on taas palanneet. Siihen että koko ajan sattuu. Ja siihen että jalat ei toimi vaikka olen jo monta kertaa koittanut saada niitä toimimaan.

Ja väsynyt siksi että en nuku, vaikka nukkuminen ei näitä pois viekään.

Olen niin pirun väsynyt.

Siihen että mikään taikka kukaan ei pysty tai ei halua auttaa. Siihen että joudun koko ajan todistelemaan että uskokaa nyt, sattuu ja sattuu välillä ihan vitusti.

Koska mitään muuta näkyvää ei näiden neurovaivojen lisäksi löydy. Puolet minua hoitavista vähintään epäilee. Näen sen niiden ilmeistä ja eleistä ja kuulen sen niiden sanomisista.

Ja olen niin pirun väsynyt siihen että en voi olla sellainen isä tahi sellainen puoliso mitä normaalit ikäiseni miehet ovat. Ja näin minä tämän asian koen, en tiedä mitä esimerkiksi tyttäret oikeasti ajattelee.

Olen vaan niin väsynyt.

Kategoria(t): Ajatuksia, Rovaniemi, Terveys

Kurimuskorona

Tyttäristä nuorin on karanteenissa.

Etäkoulua ollut tämän viikon ajan, sunnuntaina onneksi karanteeni loppuu. Ennen kun seuraava taas alkaa.

Olen aika pessimistinen. Kun katselee millä tavalla ihmiset olevat ja ihmisten ilmoilla liikkuvat, uskallan sanoa tuon ”kun seuraava alkaa”.

Jos edes alakoulun opettaja ei tajua että töihin ei tulla jos tietää altistuneensa. Ja jos alakoulun opettaja, tietäen altistuneensa opettaa nelosluokkalaisia ilman maskia. Opettaja. Aikuinen.

Eikä ole ainoa.

Tämän tästä kuulee kauhutarinoita rokottamattomien sairastamisista. Vielä useammin näkee ihmisten kulkevan ilman maskia, yskien ja pärskien, vaikka voimassa on jo kaikki sellaiset rajoitukset mitä yksittäinen kunta pystyy rajoittamaan.

Ja suosittamaan.

Mutta kun on ihan liikaa niitä jotka kuvittelevat että yhteisen hyvän eteen ei tarvitse tehdä mitään. Ja on liikaa niitä jotka pitävät koronaa vain flunssana. Ja ihan liikaa on niitä jotka hopeavettä juodessaan ja kristallejaan hypistellessään todella uskovat viruksen ja rokotteen olevan suurta huijausta.

Yksi jopa väitti että hallitukset asentavat neulan kautta ihmisille päähän syväaivostimulaattoreita. Voin kokemuksesta kertoa että sen kyllä huomaa, jos syväaivostimulaattori ilmestyy. Ja sitä ei todellakaan yhden neulan kautta asenneta.

Jos nämä ihmiset eivät pian muuta mieltään, tai jos maassa ei laiteta rokotuksia pakollisiksi, tulee tämä kestämään vielä kauan. Lapset ja nuoret kärsii, heidän koulunkäynti kärsii, harrastukset kärsii.

Olkaa kilttejä ja lopettakaa omalta osaltanne tämä koronakurimus.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Ymmärrän nyt

Nyt viimeistään ymmärrän miksi jotkut päätyvät oman elämänsä lopettamiseen.Asia on tähän mennessä ollut vaikeasti ymmärrettävä. Vaikka parikin ystäväni takavuosina sellaiseen ratkaisuun päätyi.

Ymmärrän nyt miltä tuntuu olla selkä seinää vasten.

Ymmärrän nyt miltä tuntuu totaalinen epätoivo, tunne siitä että kukaan ei välitä eikä kukaan halua auttaa. Ymmärrän nyt millainen on sellainen tunne että eteenpäin ei enää pysty ottamaan askeltakaan. Ymmärrän nyt millaista on elää vailla toivoa paremmasta, elää odottamalla apua jota koskaan ei saa.

Totaalinen epätoivo. Se saa ihmisen itsensä lopettamaan.

Enkä enää pysty edes pisaraakaan paheksumaan näitä ihmisiä. Itse olen kuitenkin sellaisessa paikassa että elämän päättäminen ei ole vaihtoehto. Minulla on 1 + 4 jotka minua kaiketi vielä tarvitsevat.

Ainakin jonkin aikaa.

Toivon enemmän kuin mitään muuta, voisin vaikka rukoilla jos uskoisin sen auttavan. Voisin mennä polvilleni tai vaikka vajota sellaisen ihmisen jalkojen juureen joka sanoisi nyt että hoito jatkuu.

Antaisin vaikka toisen käteni.

Mutta huonolta näyttää. Senkin suhteen. Kuten monen muunkin asian osalta. Koitan vieroittaa itseni opiaateista. Kenties sen jälkeen ruhjotut aivoni toimisi edes hetken.

Kategoria(t): Terveys

Puolella teholla?

Kuulostaa varmaan hullulta, mutta olisin nyt noin sata kertaa tyytyväisempi jos jaloistani olisi löytynyt jotain mitä esimerkiksi puukolla olisi voitu korjata. Kivut, vihlomiset, sähköiskut ja ennenkaikkea voimattomuus ovat sen verran pahat.

Mutta kun ei.

Kaikki menee edelleen dystonian ja aivovamman piikkiin. Vaikka kipu muuttaa luonnettaan. Tätä on vaikea niellä ja todella vaikea sisäistää. Eikä tähänkään, luonteeltaan uuteen kipuun mikään pilleri ole ainakaan tähän mennessä auttanut.

Olen taas siinä tilassa missä olin loppukesästä. Aamut toimin ja iltapäivät ja illat en toimi. Ja jos toimin, toimin ylimääräisten pillereiden sekä kyynärsauvojen varassa.

Eli puolella teholla, jos sitäkään.

Lääkärini oli osin hyvillään. Koska mitään uutta diagnoosia ei tullut. Mutta yhtä aikaa pahoillaan koska lääkärinä ymmärtää millaista on elää jatkuvien kipujen kanssa. Hyvä että edes hän. Minä kun en vieläkään oikein osaa ymmärtää.

Vielä on yksi oljenkorsi, vaikkakin heikko ja ohut. Ja sen varaan en aio laskea tahi luottaa lainkaan. Sen jälkeen on pakko löytää jonkinlainen tie kohti sitä pistettä että opin itseni kanssa elämään.

Tämä nykyinen kun ei johda mihinkään.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Itselleen armollinen

On todella vaikeaa tottua olemaan sairas. Tai kai se joillakin onnistuu, jollain aikavälillä. Minä en ole vielä siihen pystynyt vaikka sairas olen ollut yli puolet tähän astisesta elämästäni.

Sanovat että pitäisi olla itselleen armollinen. Sanovat että koita miettiä jotain muuta. Sanovat että kyllä se ajan kanssa. Sanovat jopa että kyllä se siitä.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Koska en toimi kunnolla, koen olevani ihmisenä, puolisona ja isänä huonompi kuin sellainen ihminen, puoliso ja isä joka toimii. Enkä tule enää kunnolla toimimaan, joten vaihtoehtoja on tasan kaksi.

Vaikeita molemmat.

Joko koitan vihdoin oppia olemaan sairas, kipeä, rajoitteinen. Koitan oppia sen että perheeni ottaa minut sellaisena kuin olen. Sairaana, kipeänä, rajoitteisena. Koitan tajuta sen että lapseni pitävät minusta sellaisena kuin olen. Ja että puoliso jaksaa minusta välittää vaivoistani huolimatta.

Tai sitten kärvistelen edelleen.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, todella vaikeita vaihtoehtoja molemmat.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Oja ja allikko

Olen jossain niiden kahden välissä.

Reilu viikko sitten sain päätettyä tähän astisen elämäni v*ttumaisimman opioidin alasajon. Ja ”pääsin” jatkamaan vanhan tuttavani buprenorfiinin kanssa.

Olin sen edellisen opioidin suhteen vähän niin ja näin. Aluksi siitä tuntui olevan hyötyä ja mielessäni kiipesin kaupungin korkeimmalle vaaralle huutamaan onnesta. Mutta onnea ei kestänyt kauaa. Vihlomiset, puutumiset, puukolla viiltelyt, sähköiskut, kaikki tulivat takaisin.

Enkä saanut jalkojani voimistumaan vaikka kurinalaisesti viikosta toiseen koitin niitä kuntouttaa fyssarin ohjeiden mukaan. Aivan helvetin turhauttavaa muuten koittaa kuntoilla ja huomata että olo vaan pahenee.

Bupre-laastari on siis löytänyt tiensä takaisin käsivarteeni. Pahimpia kipuja hieman lievittämään ja palovamman tapaisia ja rakkuloita pitkin molempia käsiä aiheuttamaan. Arvoin että kahdesta pahasta se pienempi paha.

Vaikka sana pienempi ei tähän sovikaan.

Nyt olen aamut ja vaihtelevasti aamupäivät jollain tapaa toimiva. Tunnen tämän toimivan ajan aikana itseni jopa osaksi yhteiskuntaa ja ennenkaikkea osaksi perhettä. Isäksi ja puolisoksi. Aina siihen asti kun jalat alkavat pettää ja joudun tukemaan liikkumista kyynärsauvoilla.

Sen jälkeen ajatukset palaavat taas entiseen, vajoan kuoppaani. Toivottavasti jaksan sieltä mahdollisimman pitkään vielä edes reunalle kiivetä.

Joskus se on äärettömän vaikeaa.