Isän huoli

Huoli lapsista on kai sisään rakennettu meillä joilla lapsia on.

Minulla ainakin, syvälle.

Aluksi, lähinnä sen jälkeen kun tyttärien äidin kanssa erottiin, huolehdin siitä että niillä olisi minun luona yhtä kivaa kuin toisessa kodissakin on. Ja touhusin kolmikon kanssa aina kun touhuttavaa oli. Pienempiä kun silloin olivat.

Nyt, kun ne alkaa olla jo isompia, huolehdin päivästä toiseen miten ne päivittäisessä elämässään pärjäävät. Ja siitä että niillä olisi hyvä mieli, hyvä olo, yleensäkin kaikki hyvin.

Ja jos huomaan että ei ole, niin menen syvälle kuoppaan itsekin.

Tuntuu että minun pitäisi olla koko ajan suodattamassa kaikki paha ja paska pois. Päästää läpi pelkästään hyvät jutut ettei niiden tarvitse huolehtia mistään. Tuntuu että pitäisi koko ajan tarjota niille jotain. Muutakin kuin normaalit elämisen edellytykset. Olla jotain muutakin kuin pelkästään läsnä.

Sairaus vaan ei aina anna.

Tiedän että yksi kerrallaan niistä pitää irti päästää. Ensimmäisestä jo ihan liian pian. Tiedän että en pysty niitä loputtomiin varjelemaan tai suodattimena olemaan. Mutta silti.

Silti on syvä huoli.

Ja sitten on vielä tuo poika. Ihmisen tapainen vielä. Joka elää omassa hetkessään, oman rytminsä ja kellonsa mukaan. Kuinkahan paljon itkuja senkin puolesta tulen vielä itkemään. Koska kaikesta siitä huolesta ja rakkaudesta tyttäriä kohtaan olen jo valtameren verran vuodattanut.

Onneksi en pojan suhteen ole yksin. Onneksi on toinenkin huolehtimassa. Toinen jonka kanssa pystyn nyt ja jatkossakin huolehtimaan yhdessä. Ja puhumaan.

Kai nyt jokainen haluaisi olla jonkin sortin supervanhempi. Kaikista meistä ei vaan siihen ole. Sisään rakennettua tai ei.

Viekkarit ihan itsekseen

Jos joskus olet näitä tekstin tapaisiani lukenut, tietänet että käytän koviin kipuihini kovia kipulääkkeitä. Huumeiksi joillekin sopivia. Erilaisia lääkkeitä olen kokeillut yli viittä kymmentä ja kipuihin on löytynyt tasan yksi joka edes jonkinlaisen vasteen aikaan saa.Silti olen koittanut muitakin. Että löytyisikö sellaista joka enemmän auttaisi.

Ei ole löytynyt.

Nyt ajan parhaillaan alas metadoni-valmistetta. Lupaava oli, aluksi. Mutta osoittautui pitkässä juoksussa kokonaisuutena huonommaksi. Ja näiden opiaattien alas ajaminen ei ole herkkua.

Vieroitusoireita on monenlaisia. Sellaisia jotka kestää kun hammasta puree sekä sellaisia joita ei kestä ei sitten niin millään. Ainakaan tajuissaan.

Alasajoja on ollut monia. Opiaattien ja muidenkin eikä ne koskaan helpommiksi ole muuttuneet. Enkä koskaan ole saanut jonkin lääkeaineen lopettamiseen muuta tukea kuin jonkin lääkärin suu sanallisesti antamat ohjeet.

Voisin ottaa tukea vastaan enemmänkin.

Olisi mahtavaa että joku lääkäri joskus edes ehdottaisi vaikka jonkinlaista osastojaksoa alasajon ajaksi. Edes osin. Edes ehdottaisi. Tai kertoisi valmisteista jotka saattaisivat pahoinvointia tai vaikkapa vapinaa helpottaa.

Älkää käsittäkö kuitenkaan väärin. Kunnioitan nykyistä hoitavaa lääkäriäni. Itse asiassa ainoaa johon tätä nykyä pystyn, kohtalaisen ison maakuntasairaalan lääkäreistä luottamaan. Iso osa talon lääkäreistä on omilla toimillaan ja sanomisillaan luottamuksen menettäneet.

Olisi silti kiva kestää näitä viekkareita jotenkin muuten kuin yksin.

Hyvä Isä, huono Isä

Siinäpä onkin miettimistä.

Itse koen olevani kaikkien isien listalla keskivertoa alempana. Huono omatunto soimaa minua päivittäin. Lähinnä kai siksi että toimintakykyni on jo vuosikausia ollut laskusuunnassa. En pysty lasten kanssa läheskään yhtä paljoon kuin aiemmin.

Haluaisin liikkua niiden kanssa enemmän. Käydä vaikka kaupungilla. Tai makkaran paistossa jossain metsikössä.

Mutta kroppa ei anna.

Pelkään päivittäin että menetän niistä koko ajan pienen palasen. Ja että etääntyvät ennen kuin sen aika oikeasti koittaa. Ja vanhimmalla se etääntymisen, kotoa pois muuttamisen aika lähenee valtavaa vauhtia.

Pelkään päivittäin että ne kokevat olevansa minulle vähemmän tärkeitä kuin oikeasti ovat. Maailmani. Ja pelkään että minä en ole enää niille niin tärkeä kuin silloin kun vielä olin paremmassa kunnossa.

Enkä tietenkään pysty koko ajan niille tästä asiasta puhumaan. Hermothan niillä menisi ja en halua kuormittaa niiden teini- tai esiteini aivojaan yhtään sen enempää mitä maailma ja lähiympäristökin tekee.

Koitan tasapainoilla kaiken paskan keskellä ettei minulle tärkeät ihmiset, vaimo, tyttäret ja tuo ärisevä ihmisenalku joutuisi kestämään samaa määrää mitä itse yritän kestää.

Ajoittain huonolla menestyksellä.

Muistoja

Trip on the memory lane. Juttu judolehdessä joku vuosi sitten.

https://www.judolehti.fi/muut-jutut/tatamin-laidalla-rovaniemella/

Enää harrastaa vain tyttäristä vanhin, seuralla ei ollut tarjota teineille muuta kuin liian intensiivistä ja raskasta harjoittelua. Höntsäilyyn ei ollut mahdollisuutta. Harmi, hyvä ja edullinen harrastus

Itse jäin seurasta pois osin terveyteni vuoksi, osin siksi että ei-judokana koin olleeni liian usein sivullinen.

Vanhin tytär onneksi nauttii pienien valmentamisesta sekä erilaisista toimitsijan hommista.

SoMe

Sosiaalinen media on oikeastaan aika hankalan oloinen viidakko seikkailla. Ihmisiä kun on joka lähtöön. Ja yhtä paljon on ihmisten mielipiteitä. Sellaisiakin joita ei aina ole järkevää kyseenalaistaa. Jotkut uivat niin syvällä uskossaan ettei edes selvää, todistettua faktaa voi tällaisille ihmisille perille saada.

Sitten on myös ihmisiä joilla on mielipiteitä asiaan kuin asiaan. Oikeita ja vääriäkin. Pääosin tällaisten ihmisten kanssa pystyy keskustelemaan ja joskus jopa siitä nauttimaan.

Suomalaisen somen hankalimmat somettajat ovat ne jotka eivät sanottavana olevaan asiaansa hae minkäänlaista faktaa asiaansa pohjustamaan.

Itse tein virheen, astuin, tai lensin perseelleni muurahaiskasaan kertomalla että mielestäni suomalaisessa somessa vaikuttaa henkilö joka oman asteikkoni mukaan aika ajoin käyttäytyy ilkeästi, alentavasti ja väheksyen. Ongelmana oli kyseisen somettajan alaikäisyys.

Ja juuri tuon alaikäisyyden vuoksi jätin kyseisen nuoren nimen mainitsematta ja se otettiin tasan kahdella tavalla. Valtaosa oli kanssani samaa mieltä, jotkut mainitsivat omia negatiivisia kokemuksia joita olivat suoraan itse kokeneet tai nähneet jonkun toisen kokevan. Mutta oli myös niitä jotka pitivät minua varsinaisena paskiaisena, alaikäistä kiusaavana ja niin edelleen.

Ymmärrän.

Ehkä olisin voinut jättää koko postauksen tekemättä. Mutta olin ja olen edelleen sitä mieltä ettei somessa voi käyttäytyä miten tahansa. Oli sitten aikuinen tai alaikäinen. Ja ennenkaikkea olen sitä mieltä, kun ottaa huomioon millainen paskiaisten sukupolvi oma ikäluokkani on, toivon sydämestäni että seuraavat olisivat meitä parempia. Muistaisivat että jokaisella on arvo ja oikeus, lakien puitteissa toki, mutta on kuitenkin.

Olen pahoillani että joidenkin mielen pahoitin. Se ei todellakaan ollut tarkoituseni. Mutta edelleen: en maininnut nimeä vaan sen teki ensimmäinen niin sanotusti kimppuuni hyökännyt mies. Ja edelleen olen myös sitä mieltä että oli yli tai alle 18, pitäisi käytöksen perussäännöt osata. Sosiaalisessa mediassakin.

Naama kohta irtoaa

Kivut ovat alkaneet palata takaisin. Osin samanlaisena, osin tuplana ja osin sellaisiin paikkoihin joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Polveni ovat arat, oikeaan reiteen tulee monta kertaa tunnissa niitä sähköiskun ja puukolla viiltelyn tunteita yhtä aikaa. Vituttaa niin että naama kohta irtoaa.

Dolmed on suunnilleen sama kuin söisi liikaa ksylitolipastilleja.

Kyllä se kymmenen prosentin verran auttaa noihin molempien alaraajojen kipuun. Silti loput 90 prosenttia saavat minut kiroilemaan, irvistämään ja huutamaan kivusta. En enää haluaisi tämän jatkuvan. Vaikka ei minusta kuulemma muuta vikaa löydy kuin se helvetin dystonia ja tämä vitun aivovamma. Olen fyysisestikin jo aika loppu.

Ilmastako ne kivut tulevat?

Hengitänkö jotain vitullista kipuilmaa? Vai olenko jo päästäni niin vialla, yli neljännesvuosisadan ajan, että kuvittelen kaikki? Eikö muka löydy mitään mihin kirurgi voisi silmät kiiluen veitsensä upottaa tai jotain joka rikastuttaisi apteekkareita ympäri kaupunkia ainakin siihen helvetin Kelan omavastuurajaan asti?

En halua uskoa.

Voihan se toki olla että dystonia, joka minulla muistaakseni on termillä ”epätyypillinen” (mitä vittua sitten tarkoittaakaan) aiheuttaa nämä kaikki sähköiskut, viiltelyt, jomotukset, vihlaisut, säryt, jalkojen voimattomuuden ja kaikki saatanan termit mitä voikaan tähän kuvitella.

Ja tämän väsymyksen. Joka ei nukkumalla lähde.

Olen epätoivoinen, neuvoton ja henkisesti ihan helvetin väsynyt tähän kaikkeen. Kaikkeen mihin kukaan tai mikään ei pysty tai halua auttaa. Enkä näköjään vieläkään ole päässyt yli siitä haudan partaalle hakkaamisesta. En vaikka siitä on jo yli 12 vuotta. Jotain pitäisi varmaan tehdä.