Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Kas siinä pulma

Alkaa olla jälleen yksi paskakipuviikko takana. Ja uusi alkamassa. Nämä viikot menee aivan liian nopeasti. Koulujen loppumiseen on alle kaksi viikkoa ja alkava loma tuo taas omat paineensa pitkäaikaisesti sairaalle.

Tai siis peruskoulun loppumiseen. Ensihoitajaksi haluavalla jatkuu jonnekin juhannuksen tienoille asti.

Reilun viikon päästä alkaa arviointi siitä, että alanko purkamaan vuosikymmenien kiputiloja sekä ”onnettomuuttani” terapiassa ja samalla pitäisi päättää annanko kivulle lopullisesti voiton.

Koska siltä se tuntuu.

Että jos alan käsitellä itseäni ja oloani jonkun ventovieraan kanssa niin samalla käytännössä annan periksi. Ja kerron itselleni että tämä oli nyt tässä eikä mitään enää pysty tekemään. En minä itse eikä kukaan lääkärikään.

Eikä myöskään mikään kemikaali.

Toisaalta haluaisin ja toisaalta en. Vaikka olen elänyt löysässä hirressä jo liian kauan osa minusta haluaa vielä jatkaa ja osa lopettaa. Aika lailla fifty/sixty. Luonnontuotteita aion kuitenkin vielä kerran koittaa. Ennen kun lääkärieni tapaan lyön hanskat tiskiin ja antaudun.

Kipu, väsymys, vihlomiset, tulipalon tunne, kaikki koko ajan vaan pahenevat. Ja se osa joka haluaisi jatkaa tahtoisi kaikki nuo tunteet kropasta pois. Ja samalla se osa tuntee koko ajan että en enää kerta kaikkiaan jaksa. Että räjähdän jollain tavalla pian.

Mielenkiintoista, eikös?

Koska en haluaisi räjähtää ja en haluaisi enää olla tällainen kuin olen. Jotain pitäisi siis vielä keksiä.

Kategoria(t): Ajatuksia

Mittasuhteet

On ongelmia ja on Ongelmia. Ja anteeksi etukäteen jos tästä loukkaannut, kirjoitan vaan miltä minusta tuntuu kun ihmiset ja ihmisentapaiset valittavat ongelmista joiden olemassaolo ei kovi suuri ongelma oikeasti olekaan.

Ymmärrän kun polttoaineiden hinta nousee, ja ottaa se päähän minullakin, mutta olen pahoillani, se ei ole ylitsepääsemätön ongelma. Ymmärrän että kun jakeluauto pysähtyy joksikin aikaa jalkakäytävälle hidastamaan pyöräilyä noin kuusi ja puoli sekuntia, ottaa sekin päähän. Mutta olen pahoillani, sekään ei ole ylitsepääsemätön ongelma.

Ymmärrän jos joutuu jonottamaan terveyskeskuksen ajanvaraukseen kymmenen minuuttia (takaisinsoitto on muuten hyvä keksintö), ottaa se päähän, Mutta olen pahoillani, se ei ole ylitsepääsemätön ongelma. Ja ymmärrän myös sen, että kaduille sinne tänne jätetyt sähköpotkulaudat saattavat haitata jonkun etenemistä, mutta olen pahoillani, sekään ei ole ylitsepääsemätön ongelma.

Ja ymmärrä myös sen, että joillakin ottaa aivan suunnattomasti päähän se, että vallassa ovat tällä hetkellä hyvin koulutetut naiset, jotka ovat saaneet aikaan muutamassa vuodessa sen verran hyviä asioita joiden aikaansaamista setämiehet ovat yrittäneet vuosikymmeniå. Tästä en oikeastaan ole pahoillani. Jos ei kelpaa niin muuta johonkin muuhun maahan. Sekään ei ole ylitsepääsemätön ongelma.

Aivan liian monella ihmisellä ja ihmisentapaisella on kadonnut täysin suhteellisuudentaju siitä mikä on oikeasti ongelma, haitta, este tai totaalisen vitutuksen aihe, Huudellaan bensan hinnan perään, suututaan jos jostain ei autolla tai polkupyörällä niin helposti eteenpäin pääsekään. Mutta samalla unohdetaan että Suomi on setämiehelle oikeastaan hyvä paikka elää. Jospa jonain päivänä setämies ymmärtäisi sen ja alkaisi kohtelemaan muita ihmisiä samankaltaisina kuin itseään kohtelee.

Oikeat ongelmat hautautuvat näiden pienempien alle. Köyhyyttä emme halua nähdä. Sairaat ovat mielestämme toisen luokan kansalaisia, itse sairautensa aiheuttaneita. Viina ja kovat huumeet tappavat täällä ja sodat tuossa aivan lähellä.

Mittasuhteet, hyvät ihmiset ja ihmisentapaiset, mittasuhteet.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Paskakipupäivät

Paskakipupäivä numero ties kuinka mones. Alkaa käymään myös aivojen päälle. Niinkuin aivoissa ei muutakaan jo olisi.

Jaksaminen on hiuskarvan varassa, tai kuten isäni sanoisi, kissan hännän päässä. Ja keinoja jaksamisen parantamiseksi ei ole.

Yksi lääkäreistä ehdotti terapiaa. Että oppisin hyväksymään kivun, tärinän, vapinan ja kokonaisvaltaisen huonon olon. Taidan ottaa vastaan, vaikka se että hyväksyy huono olonsa ja jatkuvat kivut tuntuu luovuttamiselta.

Mutta kun ei muutakaan voi, niin pitänee luovuttaa. Vaikka se vittumaiselta tuntuukin. Todella vittumaiselta.

Saa nähdä kuinka kauan menee että arvioitavaksi pääsen. Ja saa nähdä pystynkö sitä odottamaan ilman että pää niin sanotusti räjähtää.

Kategoria(t): Ajatuksia

Tarpeeton vai tarpeellinen

Jos olet aiemmin kirjoituksiani lukenut, olet varmaan huomannut että aika usein kirjoitan sairaudestani, huonosto olosta, huonosta omastatunnosta ja kivuista. Jos koet niiden kirjoitusten olleen typeriä ja tylsiä, älä lue tätä eteenpäin. Luvassa on taas paljon valitusta ja pahan olon purkua.

Olo on viime päivinä ollut ”rekan alle” jääneen olo. Kokonaisvaltainen kipu, käsistä jalkoihin. Tai sitten joku osa kropasta kerrallaan, mutta kaikki takuulla vuorotellen. Tasapuolisuuden nimissä toki. En oikein tajua mistä tämä johtuu. Vaikka sairas olen ollut jo kauan. Tällaisten yltiöpahojen päivien syyt ovat vielä ainakin minulle hämärän peitossa.

Ja tällaisinä päivinä, jolloin istuminenkin tuntuu pahalta ei tekisi mieli kuin maata sängyssä ja nukkua. Nukkua nukkumasta päästyäänkin ja nukkua niin paljon kuin ihminen nukkumaan pystyisikin. Jos vaan voisi. Toki pystyn ottamaan torkut aina silloin tällöin, mutta minua kuitenkin vielä tarvitaan.

Joka muuten on aikamoinen paradoksi.

Mitä enemmän minua tarvitaan, sitä huonommaksi oloni tunnen. Mutta siltikin haluan olla tarvittu, haluan että minusta on perheelleni vielä edes himpun verran hyötyä. Että pystyisin osallistumaan ja auttamaan. Ettei muiden pitäisi päivästä toiseen tehdä asioita joita minun isänä pitäisi pystyä tekemään.

Eikä noista lääkkeistä taida kovin suurta apua olla. Saati siitä mitä ainakin itse kuntoiluksi kutsun. Jos haluaisin olla varma lääkkeistä, pitäisi olla hetki ilman. Mutta osa niistä on niin vahvoja että alasajo hirvittää. Vieroitusoireet ovat tähän mennessä olleet kamalia. Ja toisaalta lääkkeitä menee montaa erilaista. Menisi varmaan vuosi että saisin kaikki tarvittaessa hallitusti pois.

Viranomaiset eivät nekään tilannetta paranna. Kaikki tietävät kannabiksen ja lääkekannabiksen hyödyt ja niiden olemattoman pienet haitat. Silti on muutamia asiantuntijoiksi itseään kutsuvia joiden kädet ovat niin syvällä lääketehtaiden taskuissa ettei ne sieltä itsestään pois lähde. Toivottavasti joskus, luonnollisen poistuman kautta kenties. Ja jonot sairaaloiden poliklinikoille on niin pitkät ettei hoitotakuu ole enää aikoihin pitänyt paikkaansa. Eikä sillekään ole helpotusta näköpiirissä.

Huono olo. Väsymys ja kipu.

Niiden kanssa en pysty hoitamaan velvollisuuksia joita omasta mielestäni pitäisi pystyä hoitamaan. Eikä järkeviä vaihtoehtoja ole.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Suuri saatana

Olen viime vuosina miettinyt, sattuneesta syystä (pun intended), lääkkeitä, niiden tarpeellisuutta, niiden hyötyjä ja haittoja, sekä sitä miten lääkärit käyttävät oikeuttaan määrätä eri lääkkeitä ihmisten erilaisiin vaivoihin.

Ymmärrän varsin hyvin, että jotkut ja varmasti valtaosa markkinoilla olevista lääkkeistä ajavat asiansa ja osuvat täsmällisesti oikeaan osaan ihmisruumista ja parantavat tai ainakin helpottavat potilaan oloa ja vaivoja. Kiitos siitä kuuluu tieteelle ja tieteentekijöille sekä tieteentekijöiden periksiantamattomuudelle. Nykyään ei kai enää kovin montaa lääkettä tai parannuskeinoa keksitä vahingossa, kuten lääketieteen alkuaikoina huomattiin.

Sitä vaan en ymmärrä, että tieteen ja tieteentekijöiden ollessa jonkin jumalan vuonna 2022 sitä luokkaa mitä ovat, on edelleen sairauksia ja vaivoja joita ei pystytä parantamaan. Ja joidenkin sairauksien diagnosoiminen on sekin joissain tapauksissa aikamoista arpapeliä. Tiedän että lääketehtaat ja tiedeyhteisö tekevät armottomasti töitä paremman tulevaisuuden eteen.

Tai sitten eivät tee.

Tästä käy esimerkkinä joidenkin neurologisten sairauksien ja kipukroonikoiden hoito. Itse kroonikkona olen koittanut kaiken mahdollisen: ibuprofeiinin, parasetamolin, kodeiinin, gababentiinin, bentsodiatsepiinit, amitrypliinin, venlafaksiinin, buprenorfiinin, oksikodiinin, metadonin, lääkekannabiksen ja kaikkea muuta mukavaa joita en enää muista. Vastetta, eli jonkinlaista apua olen huomanut saaneeni kahdesta yllä mainituista. Euforiaa en yhdestäkään. Buprenorfiinia annetaan vain laastarin muodossa. Kipulääkärit ja neurologit eivät sitä vaan anna tablettimuodossa vaikka ihoni ei kyseistä laastaria kestä. Ja lääkekannabis vei sekin pahimman terän kivuista, mutta kaikki tietävät mikä kirosana kannabis suomalaisille viranomaisille on.

Suuri saatana, itse pirujen piru, helvetin belsebuub.

Samalla nämä samaiset suomalaiset viranomaiset vievät paremman elämisen mahdollisuuden ja joiltakin jopa elämän kokonaan. Kun eivät suostu myöntämään kannabiksen positiivista vaikutusta lääkeaineena. Lääkäreiden kyllä annetaan kirjoittaa jos jonkinlaisia huumeita, niitä syön päivästä toiseen itsekin. Mutta kannabis, luonnontuote mikä lisäksi on sivistysvaltioissa iso ja laillinen bisnes pysyy viranomaisten pirulistalla. Monen monta ihmiskohtaloa pystyttäisiin parantamaan, monen monta itsemurhaa ehkäisemään, kokonaisten perhekuntien elämisen laatua nostamaan. Mutta ei.

Suuri saatana, itse pirujen piru, helvetin belsebuub.

Ja tämä maa kutsuu itseään sivistysvaltioksi. Samalla kun tuhansien ihmisten annetaan kärsiä sekä tuhansien ihmisten läheisten annetaan seurata sivusta kun sairaudet vievät sairasta askel askeleelta kohti kuoppaa josta ei enää ylös nousta. Syyttävä sormi osoittaa kohti oikeaa suuntaa.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Huono isä

Ainakin omasta mielestäni olen.

Ja kyllä, minulle on sanottu kaikki mahdolliset vasta-argumentit, puhuttu, selvennetty, koitettu sanoa vaikka ja mitä. Mutta tuolle tunteelle en mitään voi. Ei minä ole normaali vanhempi enkä minä mielestäni tällaisena pysty antamaan lapsilleni kaikkea mitä ne tarvitsee.

Aina en edes jaksa hymyillä takaisin jos joku niistä minulle hymynsä uhraa.

Tämä kaikki on vienyt erilaisten kipujen lisäksi minusta viimeisetkin isänä olemisen rippeet. Fyysinen tuska on pikkuhiljaa, vuosien kuluessa muuttunut henkiseksi tuskaksi. Ajoittain jopa helvetiksi. Ja henkisessä helvetissä eläminen on, no henkisesti helvetillistä.

Haluaisin päästä niiden kanssa vielä pulkkamäkeen. Haluaisin päästä viemään ne metsään kävelylle. Haluaisin patikoida laavulle paistamaan makkaraa ja syömään keksejä. Haluaisin touhuta niiden kanssa pihalla, kesällä ja talvella. Haluaisin kaivaa hankeen lumiluolan, tehdä vielä kerran yhden ison lumiukon. Haluaisin rannalle katsomaan miten niistä jokainen on ilman apuani oppinut uimaan.

Aivan liian paljon on jäänyt tekemättä ja ihan yhtä paljon vielä tulee jäämään.

Sen lisäksi että on vaikea ajatella että vanhin haluaa kohta muuttaa pois, on vaikeaa ajatella jo nyt että en pysty sille huonekaluja kantamaan tai kokoamaan. Suorastaan vituttaa ajatus siitä että äidin uusi mies, tai vaikkapa sen poikaystävä nuo asiat tekee.

Minä pystyn pelkästään, itkua pidätellen, pyytämään siltä ettei aivan kokonaan jättäisi ulkopuolelle.

Pelkään aivan helvetisti että tämä nykyinen, olemassa oleva vanhemmuus minussa hiipuu pois. Kokonaan. Että en enää pysty edes siihen vähään mihin vielä tänä päivänä pystyn. Sellaisessa pelossa eläminen syö sisältä ja kasvattaa sitä henkistä tuskaa valtavaksi isoksi ja painavaksi palloksi joka jonakin päivänä poksahtaa. Ja muutun kokonaan tarpeettomaksi.

Koska vaikka tämä taakkana oleva tauti ei ainakaan suoraan minua tapa, en tästä ainakaan paremmaksi enää muutu.