Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Sairastupa

Kaksivuotiaalla alkaa tulla seinät vastaan ja kaksivuotiaan pienet hermot mennä. Totta sitä tylsistyy kun kuudetta päivää putkeen on sisällä vanhempien kanssa.

Minua viisaampi aloitti joskus keskellä viikkoa ja minä eilen, sillä tavalla tosissaan. Kurkku, nenä ja lämpö. Koronatestiä lienee turha tehdä.

Meinaan että mitä sillä tiedolla oikeastaan tekee.

Tyttärien pitäisi huomenna iltasella tulla. Ja toivottavasti tulevat ja toivottavasti me kolme ollaan jo paremmassa kunnossa. Ei haluaisi niitä tartuttaa. Vaikka kyllähän pöpön voi saada ihan mistä tahansa.

Vanhimman tyttären 18-vuotispäivä olisi myös huomenna. Ja haluaisin enemmän kuin mitään muuta päästä sitä onnittelemaan, vaikka edes maski naamalla ja kolmen metrin päästä.

Kuvan tilisiirrosta saa joka tapauksessa onnittelukorttina heti huomenna aamulla.

Ja jotta soppa olisi tarpeeksi sakea, olisi tarkoitus kakutella maanantaina yhtä aikaa tytön, minun ja äitini syntymäpäiviä. Viikon sisällä kaikki kolme. Pitää huomenna antaa vanhemmille ennakkovaroitus.

Ei ole kivaa olla flunssainen, ei toden totta ole.

Jospa maanantaina päästäisiin takaisin omaan pieneen arkeemme. Yksi päiväkotiin, yksi töihin, kolme kouluihinsa ja minä nukkumaan keskiviikkoon asti.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Vanhalle koiralle uusia temppuja

En ole oppinut kymmenestä vuodessa enkä varmasti tule koskaan oppimaankaan kahta asiaa. Se että lapset kasvaa ihan liian nopeasti sekä sen että ikävä tyttäriä kohtaan on edelleen kova.

Aina joka toisena sunnuntaina pahimmillaan.

Pojan pallerosta en onneksi ole joutunut pitkiä aikoja olemaan erossa. Vaikka joskus sen tarhapäivätkin tuntuu kestävän loputtomiin.

Tämä viikko-viikko vaihtelu on toiminut mainiosti. Minua viisaampi on kaiketi siihen ihan tyytyväinen ja tyttärien äidin kanssa on aina pystytty joustamaan.

Puolin ja toisin.

Mutta minun on opittava päästämään irti. Päästämään vanhimman lähtemään omilleen. Päästämään toiseksi vanhimman toteuttamaan unelmiaan. Päästämään toiseksi nuorimman omaan rauhaan kun se sitä tahtoo. Ja päästämään nuorimmaisen, no milloin mihinkin. Vastahan me opetellaan toistemme rajoja.

Siinä onkin opettelua, tuossa kaikessa. Opettelua ja oman asenteen muuttamista. Toivottavasti en ole liian vanha ja toivottavasti vanhakin oppii uutta.

Kategoria(t): Terveys

Paska reissu

Mutta tulipahan tehtyä.

Torstaina aamulla ylös ennen neljää ja tien päälle kohti Oulua puoli viiden pintaan. Vartin torkut Perämeren pohjukan tuntumassa ja kahdeksasta kahteen röntgeniä, vastaanottoa, magneettikuvausta, magneettikuvauksesta taukoa, magneettikuvausta ja vastaanotto lopuksi.

Saldo nolla. Paitsi polttoaine, kohtuuttoman kova parkkimaksu, lounas, poliklinikkamaksu ja pari kuppia kahvia.

Kuvissa, joita nyt on siis otettu koko kropasta, ei näkynyt mitään mitä kirurgin veitsellä voisi korjata. Sydämen rytmivalvuri näytti täysin normaaleita käppyröitä. Verikokeista ei löytynyt mitään mitä voisi lisäkemikaaleilla parannella. Syväaivostimulaattori ei aivoleikkaajan mukaan vaikuta jalkojen vaivoihin. Vihlomiseen, jomotukseen, viiltelyyn ja suunnattomaan väsymykseen. Kaikki kaadetaan yhden helvetin dystonian niskaan. Foliohattuakaan ei kannata vetää päähän. Ensimmäinen koronarokote tuli jo oireiden pahenemista.

Vaikea ymmärtää. Vaikkakin oululainen aivoleikkaaja sanoi ettei dystoniasta vielä kaikkea tiedetä. Mutta tällä hetkellä se ei lohduta pätkän vertaa. Olisin toivonut pääseväni leikkauspöydälle. Jalkojen huonoa kuntoa on minun lisäksi koko perheen vaikea kestää. Ja väistämättä päässä pyörii koko ajan ajatus millainen tilanne on vuoden päästä. Tai viiden. Ja yhtä aikaa murjotussa päässäni on uhkakuvia siitä kuka minua hoitaa ja tarvittavia reseptejä jatkossa kirjoittaa. Rovaniemeläiset lääkärit ovat jo luovuttaneet, eikä aivoleikkaajat pysty enempää tekemään.

Toisin sanoen pelkään päivästä toiseen. Liian paljon olen lukenut ihmiskohtaloista joissa edes sen pienen avun mitä kemikaalit ovat tuoneet on aivan liian nopeasti lopetettu. En edes tällä hetkellä tiedä onko minulla hoitosuhdetta mihinkään. Jos vitutukseen oikeasti voisi kuolla niin olisin mennyttä.

Vaikka en millään haluaisi, jatkan pillereiden popsimista. Yksi niistä auttaa jonkin verran, muiden toivon auttavan, pitäisi olla ilman tarpeeksi kauan tehon huomaamiseksi. Ja jatkan sen päivän odotamista jolloin en enää edes sauvan tai kepin kanssa pärjää. Samaa odottaa myös yhteiskunta ja viranomaiset jotka eivät halua auttaa eivätkä ennalta ehkäistä tautini etenemistä.

Vaikka Suomi on muuten kohtuu hyvä paikka asua, pitkäaikaisesti sairaalle sekin voi olla yksi saatanan iso helvetti.

Kategoria(t): Ajatuksia, Politiikka, Rovaniemi

Vaalit tulee, oletko valmis?

Nimittäin parempi olisi.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ei ole enää vähään aikaa ollut sellainen millaiseksi me suomalaiset sen miellämme, On alipalkkausta, on hoitojonoja, resurssipulaa siellä ja työttömyyttä tuolla. Pitkäaikaisesti sairaiden sairauksia ei hoideta ja sosiaalihuolto on mitä on. Minulla ei ole esimerkiksi näihin mitään lääkettä, mutta yhdestä asiasta olen varma.

Jos Kokoomus, ja sitäkin pahemmissa painajaisissa Perussuomalaiset pääsevät seuraaviksi vuosiksi hallitusvastuuseen, tämä hyvinvointiyhteiskuntamme pahoinvointi tulee vaan pahenemaan. Syön vaikka hattuni (tai piponi, hattuja kun en käytä) jos näin ei tuolla hallituskokoonpanolla kävisi.

Lupauksia ennen vaaleja on helppo antaa. Äänestyspäivään asti. Sen jälkeen alkaa armoton lehmänkauppa. Lupaus toisensa jälkeen muuttuukin ”ehkä” tai ”sitten myöhemmin” termeihin. Tai pahimmillaan lupaus haudataan siten ettei sen antanut puolue sanallakaan siitä enää puhu. Ja pitää muistaa myös se, että kaikkiin lupauksiin ei edes eduskunta pysty. Eteen saattaa tulla esimerkiksi erilaisten EU säännösten lisäksi niinkin pieni asia kuin perustuslaki.

On päivänselvää, ettei mikään eduskuntavaaleihin osallistuva puolue pysty kaikkia lupauksia pitämään. Moni yrittää mutta aina tulee eteen paikka jolloin ei puolueella ole muuta mahdollisuutta kuin antaa periksi. Joko osin tai pahimmillaan kokonaan.

En väitä että mikään nykyisistä puolueista toisi ehdottoman onnen ja auringonpaisteen. Tai että jokin puolue pystyisi tuomaan sen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan parhaimmillaan takaisin. Kehotan vaan perehtymään näihin jokaisen puolueen yhdeksään hyvään ja kymmeneen kauniiseen. Tai edes kuuntelemaan oikeiden alojen asiantuntijoita siitä, millä niistä kaikista lupauksista on edes pienikin mahdollisuus onnistua. Ja vasta sen jälkeen tehdä pääätöksen, minkä laidan puolueen haluaa asioidemme ajamista jatkavan.

Koska lupauksilla on eroja.

Kategoria(t): Ajatuksia

Credits: Sami Lopakka ja Miika Tenkula, may he rock in peace

End Of The Road

Here we are, now lay the burden down
We’re coming to the end of our road
Sorrowful yet glorious somehow
To be humming this one last ode

So calm and still… it wasn’t all that bad, or was it now?
Fulfilled… it doesn’t only hurt to end it now

The funeral

The memories beneath the dust of years
They seem like those of someone deceased
There’s no more to be done, or hoped or feared
Just waiting for the final release

So calm and thrilled… it wasn’t all that bad, or was it now?
Still, it doesn’t only hurt to end it now

Is life over, this life’s over?
Or has it only just begun?
It grows colder, starts to moulder…
Coming apart yet still not done

Forever one

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Erilaisia aikoja

Sairauteni edetessä, ja samalla liikḱumiseni rajoittuessa olen jäänyt kaipaamaan joitain asioita. Siis sellaisia mitä ei kotona voi tehdä. Hassua koska oli aika jolloin kaipasin sitä että voisipa vain istua sohvalla, välillä makoilla, ottaa päikkäreitä ja vaan olla.

Tämän paskan pakottamana oleminen ja makaaminen ei enää aina tunnu kovin mukavalta.

Kaipaan lyhyitä, muutaman tunnin retkeilyhetkiä lasten kanssa. Pieni kävely jonnekin laavulle makkaraa paistamaan. Aina oli mukana pillimehut ja keksipaketti, makkaran lisäksi. Se että autolla ajaa 50 metrin päähän laavusta ei tunnu samalta.

Kaipaan kävelylenkkejä minua viisaamman ja koirojen kanssa. Saatettiin kävellä (minuksi) pitkiäkin matkoja. Välillä kunnon tahtia, välillä koirojen tahdin mukaan. Siis pysähdeltiin että koirot sai lukea puiden juurilta tai lumipenkasta paikallisuutisia kuka siitä oli aiemmin kulkenut.

Kaipaan pitkiä automatkoja. Ja anteeksi, kaipaan todellakin. Sellaisia joissa piti syystä taikka toisesta ajaa mahdollsisimman pian vajaa 900 kilometriä ja joissa loppumatka mentiin ĺähinnä pyhällä hengellä. Ja sellaisia joissa lasten kanssa pysähdeltiin katselemaan maisemia tai syömään jäätelöt.

Ja kaipaan sitä kun minua viisaamman kanssa päästiin kahdestaan ajelemaan pohjoisen Norjan vuoristoilla ja vuonoilla.

Eli ei tekemättömyys välttämättä onnelliseksi tee. Ajoittain tekee olon surulliseksi. Ja entistä surullisemmaksi tekee tieto siitä ettei tilanne parane. Pelkään että pahenee sellaiseksi jossa ei pelkkä kävelykeppi tai kyynärsauvat enää riitä. En millään haluaisi luopua tästä vähästäkään mitä verrattuna yllä oleviin pystyn tekemään.

Lääkärit eivät vikaa löydä. Ei mitään mikä selittäisi jalkojeni kunnon. Tai siis sitä miksi en saa jalkoja kuntoon vaikka kuinka koitan. Ainoa toivo enää on se että neurokirurgi sanoisi tämän johtuvan syväaivostimulaattorista.

Onneksi minulla on lapset. Ja onneksi minua viisaampi on vieressä. Helpottaa tuollaisia ajatuksia kummasti.