Kategoria(t): Yleinen

Saatanan savotta

Dolmedia on nyt mennyt nelisen viikkoa. Aluksi olin onneni kukkuloilla, uudestaan syntynyt, toivoa ja hippusen iloa täynnä. Varoitettiin, että älä nyt liian aikaisin.

Mutta silti olin.

Nostin annostusta. Että kantaisi koko vuorokauden. Koitin kestää jatkuvaa etovaa oloa, janon tunnetta ja kuivaa suuta. Koska olin toivoa ja hippusen iloa täynnä.

Olisi pitänyt kuunnella. Kun varoitettiin.

Etova olo jäi, samoin suun kuivuus ja jatkuva jano. Mutta jäi myös teho, jonnekin muualle, ei minuun. Kivut alkoivat hiipiä takaisin. Ensin se vanha paskamainen kaverini, vuosikymmeniä yhdessä ollaan oltu. Sitten tämä uusi, lisättynä voimattomuuden tunteella. Kokonaisvaltaisella voimattomuuden tunteella, päästä varpaisiin.

Kaverit joita ilman pärjäisin.

Ehdin iloita joka puolelle. Tutuille ja tuntemattomille. Tyttärille, vaimolle. Odotettiin parempaa talvea. Syysretkiä makkaran paistoon. Samanlaista yhdessäoloa kuten vuosia sitten.

Pettymys osaa olla iso.

Vituttaa niin että tekee mieli vaan huutaa. Turhaa se olisi, ei se mihinkään katoa, miten vain asiaa katsokaan. Asennekorjaus takaisin entiseen, toivo hyppäsi jo kaivoon, ilo on siinä ja siinä. Että meneekö perässä.

Mutta kun on tällaiset vähäiset vaihtoehdot annettu, ei juurikaan ole vaikeuttaa päättää miten tästä eteenpäin.

On tämä savotta, saatana.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Politiikka

Pitäisi ilmastolakkoilla

Tänään pitäisi ilmastolakkoilla.

Helpommin sanottu kuin tehty. Mielelläni lakkoilisin, osallistuisin nykyistä enemmän. Mutta ei-niin-varakkaan eläkeläisen, neljän lapsen koti-isän on tehtävä mahdollisuuksiensa mukaan.

Ja niitä mahdollisuuksia on rajattu määrä.

Perheessämme koitetaan syödä mahdollisimman vähän lihaa. Käytännössä tehotuotettua lihaa meillä ei syödä lainkaan. Proteiinin lähteitä yritän löytää kasvimaailmasta eikä meillä mene syötävää roskiin kovinkaan paljoa. Tässä olisi toki petrattavaa, eihän sitä pitäisi mennä ollenkaan.

Autojen käyttäminen on tarpeellista vaikka mieluummin käyttäisin vähemmän. Ihan jo taloudellisista syistä. Mutta kaupungissa jossa asumme, ei ole sopivaa joukkoliikennettä koko porukallemme. Vanhin tytär toki kulkee koulumatkat edes takaisin bussilla, sen reitit osuu hyvin kohdalleen. Mutta muiden osalta koulu ja päiväkotimatkat ovat kokonaan mahdottomia.

Lähikaupasta voisi terve ihminen käydä kävellenkin ostoksilla, mutta kalliiksi kävisi pidemmän päälle. Koitan kerätä varsinaiset ostosreissut isoon markettiin kahdesti viikossa ja täydennyksiä haen ohikulkumatkalla tuosta vierestä.

Mutta enemmänkin haluaisin tehdä.

No isompia lapsia voi opettaa vastuulliseen kulutukseen. Ja tottakai pienempiäkin kunhan alkavat asioista ymmärtää. Haluaisin kuitenkin että omilla lapsilla sekä niistä tulevilla seuraavilla sukupolvilla olisi elinkelpoinen planeetta asuttavana.

Koska en usko että toista vaihtoehtoa on tulossa koskaan.

Ruuan ja käyttötavaroiden kulutus alkaa kahdella vanhimmalla olla minun mittarilla luettuna kohtalaisella tasolla. Vaatteiden ja muiden vastaavien suhteen olisi vielä opittavaa. Eli opetan vaivihkaa jatkossakin

Ja jatkan, ja jatkamme siis parhaamme mukaan. Minä, puoliso ja lapset.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Täyttä ymmärrystä vailla

Väsymyksen joka ei nukkumalla lähde sekä hienomotoriikan jatkuvan huononemisen selittää aivovammani.

Lihasten nykimisen ja käsien vapinan selittää dystonia.

Mutta en pysty uskomaan että alati paheneviin molempien jalkojen vihlomisiin, sähköiskuihin, puukolla pistelyihin ja voimattomuuden tunteeseen ei selitystä löydy. En kertakaikkiaan pysty.

Minua on tutkittu ja pistelty, on kokeiltu lääkkeitä joka muodossaan, kuvattu enemmän kuin keskimäärin ihmisiä kuvataan eikä mitään selitystä ole.

En kertakaikkiaan pysty uskomaan.

Yksi lääke tällä hetkellä jonkin verran auttaa. Olen kuitenkin menettämässä toivon senkin suhteen. Sivuvaikutukset eivät tunnu väistyvän samaa tahtia kuin kyseisen lääkkeen teho hiipuu.

Yhtälö jonka vammaiset aivonikin tajuaa.

Pelkään koko ajan. Itseni, lasteni ja puolisoni puolesta. Ja ennenkaikkea, en kertakaikkiaan pysty uskomaan.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Haluja vailla ratkaisuja

Hermoni alkaa olla koetuksella. Taas.

Lupaavasti alkanut uuden, vahvan opiaatin antama apu tuntuu hiipuvan. Ei kokonaan, mutta hiipuu kuitenkin. Ja etova olo pahenee sitä mukaa kun annostusta nostaa.

Ei hyvä. Ainoastaan kyllästyttävää.

Kysyin lääkäriltäni että onko olemassa selitystä siihen, miksi toista jalkaani vihloo, pistelee, viiltelee ja pakottaa jo neljännesvuosisadan verran. Ja että miksi molemmat jalkani ovat kaikesta jumpasta, treenaamisesta ja terapiasta huolimatta koko ajan aina vaan kipeämmät, väsyneemmät ja voimattomat. Viikosta toiseen.

Ei osannut vastata.

Eikä tämä yli 12 vuotias aivovamma jokapäiväistä elämää ainakaan helpota. En millään haluaisi mennä elämäni loppuun saakka kovien lääkkeiden varassa. Ja haluaisin toimia sillä asteella miten normaalisti 46 vuotias neljän lapsen isä toimii. Haluaisin auttaa niitä läksyissä, käydä retkeilemässä keskellä metsää, touhuta pihalla lumessa Haluaisin kantaa niiden muuttolaatikoita kun sen aika koittaa.

Mutta tällä hetkellä näyttää että en.

Ja suoraan sanottuna se pistää vituttamaan mitä enemmän sitä miettiikään. Ja vaikea olla miettimättä koska kivut, viiltelyt, vihlonnat, vapina, ne on koko ajan läsnä enkä niitä pakoon pääse.

Tarvitsen palautuksen takaisin tehdasasetuksiin.

Elämään ilman kipuja ja vapinaa. Elämään ilman lääkkeitä, edes niitä vahvimpia. Elämään mihin minullakin pitäisi olla oikeus.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Kaksin kotona

Olen jo unohtanut millaista elämä taaperon kanssa on. Kaksi ensimmäistä vastaavaa aikaa meni sumussa. Tein ihan liikaa töitä ja lisäksi aivovamma on tehnyt tuhojaan siinä osassa minkä pitäisi kaiken muistaa.

Kolmannen kanssa olin jo koti-isän roolissa, mutta siitäkin on jo yli kymmenen vuotta, eikä vammani kovin paljoa anna siitäkään muistaa. Onneksi on paljon valokuvia muistini tueksi. Näin pääsen parhaisiin hetkiin näiden kolmen ensimmäisen kohdalla palaamaan.

Iloahan tämä aika enimmäkseen tuottaa. Toki joskus väsyttää mutta enemmän tässä hyviä puolia on. Harmi vaan että tätäkään aikaa en tule taaskaan kymmenen vuoden päästä muistamaan mutta onneksi puhelimen kamerat on paljon parempia kuin 16 vuotta sitten.

Koko ajan tuo pieni painikaverini uutta oppii. Tekemään, huomaamaan, hoksaamaan. Kaikkea mahdollista, laidasta laitaan. Ja vaikka äitinsä kohta töihin palaa ja ukkelille tarhapaikka on, niin veikkaan että näitä hetkiä tulee toisinaan ikävä.

Kun kaksin kotona ollaan.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Nurinkurista

Mutta kyllä osaa ottaa päähän kun kahden päivän magneettikuvausten ja tuubissa makaamisen jälkeen lääkäri sanoo että mitään ei löytynyt. Ja voin vakuuttaa että siellä tuubissa makaaminen suurin piirtein paikoillaan, syväaivostimulaattori sammutettuna vei kaiken käytettävissä olevan tahdonvoiman.

Nurinkurista.

Toivoin että jotain olisi löytynyt. Että olisi jotain mitä täsmälääkitä. Tai kirurgin puukolla korjata. Olen aika kypsä siihen että joka päivä sattuu. Aivovamman ja dystonian lisäksi.

Vaikka tämä uusin lääke. Vahvin tähänastisista. Vaikka se suurelta osin auttaa molempien jalkojen kipuihin. Niihin vihlomisiin, neulalla pistelemisiin, puukolla vääntelimisiin, puutumisiin ja voimattomuuden tunteeseen, on vanha kunnon peruskipu tullut kovempana takaisin. Lisättynä kirurgin hajoittaman olkapään kivuilla ja sen säteilyllä pitkin käsivartta.

Eli kipukroonikon elämä jatkunee vahvan opiaatin, venlafaksiinin, klonatsepaamin ja amitriptyliinin voimin. Ja kodeiinin, ibuprofeiinin, parasetamolin, kofeiinin ja nikotiinin avulla.

Saisiko kaikki yhdellä tabletilla?

Vaihtoehdot on vähissä. Pitää jaksaa omalta osaltani huolehtia lapsista, koittaa omalta osaltani pitää kotia siistinä ja vaatteita puhtaina. Olla mies jota koko muu väki sietää ja haluaa.

Ajoittain vaikeaa, ajoittain helppoa. Löytyisipä keskitie.