Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Jumalista seuraavat

Haluaisin olla normaali.

Normaali isä joka jaksaisi lastensa kanssa olla. Isä, jolta ne pyytäisivät apua vaivoissaan ja huolissaan ja suruissaan. Sellainen, joka olisi läsnä aina kun ne tarvitsevat. Eikä vain pelkästään olisi olemassa olemassa olemisen vuoksi.

Haluaisin olla normaali puoliso. Sellainen joka jaksaisi kulkea rinnalla. Kirjaimellisesti ja kuvainnollisestikin. Olla ja ottaa osaa, henkisesti ja fyysisestikin.

Haluaisin jaksaa hoitaa kotityöt kunnolla. Laittaa oikeaa ruokaa. Hommailla omakotitalon pihalla aina kun hommailuun tarvetta on. Haluaisin leikkiä kun jotakuta leikityttää, osata auttaa matematiikan läksyissä ja kuunnella oikeasti niiden tarpeita. Haluaisin olla niille hyödyksi, kolmelle pienemmälle ja yhdelle isommalle.

Kyllä minä tiedän etteivät elämäni naiset minusta pahoja ajatuksia ajattele. Mutta siltä minusta tuntuu. Päivästä toiseen, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Koko ajan kun kuntoni huonommaksi menee. Aina kun kipu jossain kohdassa pahenee, aina kun jokin lääke ei autakaan. Tai jos jokin lääke on saavuttamattomissa, tai jos horjahtelen ja kaatuilen kolmatta päivää putkeen.

Joskus tekisi mieli mennä junan alle. Mutta aina olen tullut järkiini. En minä ilman niitä pärjäisi.

Toivo paremmasta on mennyt neljännesvuosisadan aikana jo ihan liian monta kertaa. Siltikin ihmettelen että edelleen, ajoittain, muutamien sekuntien ajan, silloin tällöin jaksan toivoa.

Tiedän etten tule koskaan parantumaan.

Jospa kuitenkin joku taho antaisi eväät edes hieman normaalimpaan elämiseen. Saatavilla ne olisivat, mutta maailmankaikkeus kaiketi sitä vastaan on. Tai ainakin jumalista seuraavat, ne jotka sairaiden asioista päättävät.

Kategoria(t): Yleinen

Paska homma

Kun ei ole varaa.

Jatkaa lääkettä josta edes pienoisen hyödyn löysin. Lääkettä jota viranomaiset pitävät suunnilleen itse saatanasta seuraavana.

Lääkettä joka on luonnon oma tuote, joka ei aiheuta riippuvuutta eikä se edes päihdytä. Ei minulla ainakaan, eikä kumpaakaan.

Kuten jotkin muut, jotka nämä jakkupukuiset hyväksyvät. Joista ei enää minulle hyötyä ole juuri nimeksikään.

Vituttaa, luonnollisesti. Mutta vaikka sairas olenkin, on minulla silti velvollisuuksia ja vastuita jotka on pakko laittaa lääkkeiden edelle.

Paska homma, mutta minkäs teet.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Raja

Pitäisi olla jokin raja vastoinkäymisille.

Joku leima- tai korttisysteemi. Aina leima kun tulee paskaa niskaan. Kymmenen jälkeen joku palkinto, positiivinen kokemus, tai vaikka vapaakuukausi. Sitten postilaatikkoon ilmestyisi uusi kortti mihin uusia vastoinkäymisiä alettaisiin keräämään.

Vaikkakin minun tuurilla Posti hukkaisi uuden korttini.

Tai sitten äppi. Joku sellaisenkin voisi jokaiselle suomalaiselle koodata.

Koska välillä tulee sietokyvyn rajat vastaan. Ja se raja on sellainen jolla ei ole ihmisen hyvä hiippailla. Tuolla rajalla hiippailu kuluttaa ja kalvaa, pelottavaakin se on. Ja jos siltä rajalta väärään suuntaan horjahtaa, tai jokin sinne päin tulee ja taas pikkaisen tönäisee, on ihminen vaarassa pudota syvääkin syvempään kuoppaan.

Ja sellaisesta kuopasta on vaikeaa ylös kiivetä.

 

 

 

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Että osaa ottaa päähän

Kirjaimellisesti ja kuvainnollisestikin.

Lääkkeen vaihtaminen ei ota sujuakseen. Kuinkahan monta päivää tätä vielä kestää ja montako niitä pitäisi kestää.

Tekisi mieli huutaa, kiroilla, itkeä ja sen päälle taas uudestaan.

Voiko vitutukseen kuolla? Väyrynen taisi aikanaan mietiskellä, jos en ihan väärin muista.

Sattuu. Vapisen. Huudan. Kiroilen. Itken.

Plus kaikki muu. Se mikä normaalilla ihmisellä saattaa kuulua normaaliin elämisen kamaluuteen.

Mutta minun vammautuneessa päässä tuo normaalin ihmisen normaali elämisen kamaluus kymmenkertaistuu.

Tai enemmänkin.

Tarvitsen oman apteekin isolla varastolla. Tai tarvitsen oman diktaattorin säätämään kipukroonikkoa auttavia lakeja. Tarvitsen lottovoiton. Tai sitten tarvitsen vain apua.

Nopeasti ja paljon.

Kategoria(t): Yleinen

Suhteettomuuksia

En ole koskaan ollut mikään ihmisjoukossa viihtyvä. Ja sairauden takia viime vuosina vieläkin vähemmän.

Työssäni, silloin joskus, kohtasin paljon erilaisia ihmisiä ja vaikka itse niin väitänkin, pujottelin siinä maailmassa kohtalaisen hyvin. Pää vielä silloin pelasi, samoin sujuva puhuminen. Pystyin olemaan seurassa ja seurallinen, silloinkin kun en oikeasti olisi seurallinen halunnut ollakaan.

Aivovamma se on sellainen perkele, että se vei parhaimman terän ajatuksistani, kyvystä ajatella selkeästi sekä puhua sujuvasti, ilman että joudun mielessäni kolme kertaa miettimään mitä suustani päästän. Ja siltikin joskus, vaikka sen kolme kertaa olisinkin miettinyt, pääsee suusta jotain aivan muuta.

Aivovamma ja etenevä neurologinen sairaus. Eivät kannusta uusien ihmisten tapaamiseen. Ainakaan kovin paljon.

Onnekseni löysin puolison, joka ei tästäkään niin välitä. Ja onnekseni tyttäret ovat kasvaneet samaa vauhtia kuin sairauteni. Eivät paremmasta minusta oikein tiedäkään. Joitain ihmisiä kaikki kokemani häiritsi. Ja kaikki kokemani on saanut minut pysymään aivan liian kaukana joistain toisista.

Nykyään pärjään silloin kun pitää pärjätä. Ennakoin, mietiskelen, teen muistiinpanoja. Ainakin yritän, saatana. Vaikka kohtalaisen yksinäinen olenkin.

Ettei aivan suhteettomaksi menisi.

Kategoria(t): Ajatuksia, Yleinen

Kovan päivän iltapäivällä

Eläkeläinen on ison osan ajastaan kiireinen.

Tai ainakin on päiviä, jolloin kiirettä piisaa. Normaalien kotitöiden lisäksi siis. Normaaleiksi luen vaikkapa nyt tiskin, pyykit, perussiivouksen ja vähintään yhden lämpimän aterian laittamisen päivittäin. Toki en joka päivä tiskikonetta käynnistele saati imuroi, mutta jotain aina, joka päivä.

Sitten on päiviä, joille sattuu kaikki. Tiskin, pyykin, perussiivouksen ja lämpimän aterian lisäksi asioita siellä ja tuolla, enemmän ja vähemmän tärkeitä. Ruokakaupassa käyntiä, apteekeissa ravaamista, autolle halvinta korjaamoa etsimässä. Lasten kuskaamisesta puhumattakaan.

Ja jalat huutaa että lopettaisit hyvä ihminen jo, että me ei enää sinua kauaa jaksettaisi kannatella.

Oman lusikkansa tämänpäiväiseen kiireiseen soppaan toi se, että eilen sain oikeanlaiset ohjeet ja reseptit lääkelaastarin vaihtamiseksi suun kautta otettavaan suurin piirtein vastaavaan. Laastaria kun joudun vielä jonkin aikaa kestämään, vaikka se vaikuttaa kohdallani muodostuneen tehottomaksi.

Aikaa nämä vie. Siihen olen jo tottunut. Ehkä.

Ja kyllä, voisin jaksottaa kulkemisiani paremminkin. Ettei tällaisia yhden päivän maratooneja tulisi kovin usein. Mutta kun kaikki pitää tehdä heti, tässä, nyt, tänään, viipymättä ja vailla vetkutteluja.

Pöljäksikin saattaa joku kutsua.