Loppu vai alku

Traumaterapia on ainakin toistaiseksi taputeltu ja jotain siitä irti saatoin saadakin. Hyvää ja huonoa, itsensä oppimista ja oppimista itsestään. Loppu jollekin ja alku johonkin.

Päätin jo ensimmäisten käyntien aikana ettei minun ole mikään pakko ”oppia elämään sairauksieni kanssa”. Ajattelin että jos sen tekisin niin antaisin samalla periksi. Ja sitä en suin surminkaan aio tehdä.

Mutta itseni ruoskimisen, itseni vähättelyn, kaiken kaikkiaan itseni polkemisen maan rakosiin aina kun tulee eteen tilanne jossa huomaan että en toimi kuten terve ihminen olen saanut jollain tavalla kuriin.

Vaikka samalla tiedän koko ajan että en ole puolisona täydellinen tahi isänä erinomainen niin koitan kuitenkin olla molemmissa riittävä. Ja aina kun se oma ruoska alkaa heilua, en sitä enää niin lujasti tai pitkään heiluta.

Edistystä sekin.

Ja vaikkakin vähän edistystä niin iso harppaus entiseen. Kaiken lisäksi olen opetellut pyytämään apua, jos en yhteiskunnalta niin ainakin minua viisammalta. Yhteiskunta kun ei aina halua auttaa vaikka se siihen kykenisi.

Olen sairas enkä parane.

Se on fakta. Toimintakyky ihan normaaleissa arkisissa jutuissa on jo pitkään ollut laskusuunnassa, välillä loivemnin ja viime viikkoina jyrkemmin. Vaikka olo ei tästä helpotu niin koitan tehdä parhaani sen eteen että kaikki mahdollinen sen oman olon ympärillä olevaan on tehty minulle ja perheelleni mahdollisimman helpoksi.

Samalla kun rikkaat rikastuvat

Käväisin alkuviikosta vuorokauden reissun. Vanhan ystävän luona, Yli-iissä. On muuten kuulemma ainoa Oulun kaupunginosa jossa poronhoito on joillakin elinkeino.

Kummasti maailma paranee hyvän ruoan, saunan ja parin viinilasillisen kanssa. Saatiin haukuttua hallitus, rasistit, fasistit ja niitä äänestävät. Saatiin kehuttua ne jotka kehunsa olivat ansainneet. Eli sanoen suurin osa edellisestä hallituksesta (kiitos Li Andersson). Todettiin että jotain pitäisi tehdä ja todettiin että kyllä yhden ihmisen teoilla kuitenkin on aina jokin vaikutus.

Pätee lähinnä ilmastokriisiin.

Kotimatkalla, vajaan kolmen tunnin ajan mietin miten niin hyvällä kuin huonollakin tavalla erilaisia ihmiskohtaloita maailma on täynnä. Mietin onko jokainen samalla viivalla, voiko jokainen menestyä jos haluaa. Joku on sanonut että on ja voi, mutta tosiasiallisesti samalla viivalla on vain vastasyntynyt vauva.

Yhteiskunta ja ympäristö missä se vastasyntynyt tulee kasvamaan määrittelee loput.

Toki jokainen suomalainen saa koulutuksen niin halutessaan. Mutta ei kaikista voi tulla miljonäärejä. Ei edes kovalla työllä, ei edes niin kovalla tahdolla jolla puskisi läpi harmaiden kivien. Ei yhteiskunta enää vuosikymmeniin ole mahdollistanut sen vastasyntyneen vauvan kasvua vaurauteen. Ei sen vastasyntyneen vauvan elämisen ympäristö ole sama kuin samana päivänä viereisessä synnytyssalissa syntyneellä.

Yhteiskunta ja sen toimivuudesta päättävät poliitikot sen ovat jo ennen vastasyntyneen syntymistä määritelleet.

Määritelleet leikkaamalla, pienentämällä, ottamalla pois. Antamalla toisille enemmän kuin toisille. Ottamalla toisilta enemmän ja toisilta vähemmän. Toteuttaneet sellaisen yhteiskuntamallin joka ei ole tasa-arvoinen. Jokainen äänestysikäinen suomalainen on tähän pystynyt vaikuttamaan. Jokainen äänestysikäinen suomalainen on aina vaalien alla katteettomien lupausten uhri.

Onneksi nykyisen äärioikeistolaisen hallituksen kaavailemat leikkaukset, pienennykset ja pois ottamiset eivät perheellemme täysimääräisinä iske. Mutta yksin asuva opiskelijatyttäreni joutuu uhriksi. Vanhat vanhempani joutuvat uhriksi. Minä, pitkäaikaisesti sairas joudun uhriksi. Ja en liioittele jos sanon että uhriksi joutuvat sadat tuhannet muutkin.

Samalla kun rikkaat jatkavat rikastumistaan kanssaihmistensä kustannuksella.

Ei ota loppuakseen

Ensimmäinen lääkekokeilu sen testaamiseksi onko sillä vaikutusta pyörtymisiin ja huimaukseen on lopuillaan. Ensi viikolla pääsen taas ottamaan täyslaidallisen sitä, joka saattoi olla verenpainetta laskeva.

Ei ollut.

Vaan pillerin vähentäminen toi ainoastaan lisää kipuja pyörtymisten ja huimauskohtausten ollessa edelleen läsnä. Hyvä puoli oli tietysti se että tämän pillerin teho oli siihen asti hyvä. Mutta nyt pikkuisen huolettaa se että kun alkaa taas maksimit lähentyä, ei kivut siltikään vähene. En odottanut tämänkään niitä kokonaan pois vievän, mutta lääkkeen annostuksen uudelleen kasvamisen aikana elättelin toiveita siitä että olisin taas entiseen tapaan edes aamuisin jollain tavalla toimintakuntoinen.

En ole.

Jos haluaisin saada selvyyden yhden toisen käyttämäni lääkkeen vaikutuksesta verenpaineeseen, tulee se olemaan rankempi paikka. Näin minua ainakin varoiteltiin, viekkarit ovat kuulemma valtavat. Viittä eri ainetta elimistööni päivittäin pistän joista näillä kahdella saattaa olla kytkös siihen kaatuiluun ja huimaukseen ja kaikkeen muuhun tuollaiseen paskaan liittyvään. Ja sen lisäksi että ensimmäinen ei ota auttaakseen, pelottaa tuon toisen vieroitusoireet. Muutaman kerran olen bentsoista ja parista opiaatista joutunut itseni vieroittamaan.

Ja niitä tuntemuksia en haluaisi enää välttämättä saada.

Tiedän jo etukäteen että jos tästä koitan jollekin alan ihmiselle puhua tulee se olemaan tyhjää tuuleen huutamista. Monet kerrat on tehty selväksi ettei muuta ole enää tehtävissä. Eli kärsi, saatana, kärsi. Silti odotan ainakin villeimmissä unissani ihmeen tapahtuvan. Tämä jatkuva toimintakyvyn alamäki kun jatkuu jatkumistaan siihen saakka kunnes minä tai läheiseni siihen totaalisesti kyllästyy.

Avunpyyntö ja kontallaan anelu ei enää auta.

Onko sielulle hintaa?

Suomi, tämä ihan vaan pikkuisen korruptoitunut maa jaksaa aina yllättää. Tällaista melkein viisikymppistä koti-isää joka kovin kyynisesti maailmaa katselee. Usko ihmiseen ja ihmisyyteen on nykyään päivä päivältä enemmän koetuksella.

On kaikkien tietämä fakta, että poliitikon ammattiin kuuluu olennaisena osana niin sanottu takin kääntäminen. Valtakunnan tason poliitikoista vain harva ei ole tähän sortunut. Toki on mahdollista muuttaa mieltään jos siihen on olemassa riittävän hyvät perustelut. Samaa teen itsekin.

Mutta jos mieltä on muuttamassa raha, muuttuu asia arveluttavaksi.

Ehkä otsikon kysymys on hieman dramaattinen, mutta kuitenkin aika lähellä totuutta. Koska jokainen politiikkaa tekevä lienee lähtökohtaisesti aloittanut poliitikon uransa ideologisista syistä. Ja jos nämä ideologiat ovat kaupan, voi mielestäni puhua sielunsa myymisestä.

Joillakin sielu on halpa, joillakin kalliimpi. Ja oli miten oli, sen lauluja laulat kuka vaalikampanjasi maksaa. Suomalaisten kannalta on äärimmäisen huonoa ettei esimerkiksi 90-luvun lopulla eduskunnassa istuneet enää ole aktiivisesti päivän politiikassa mukana. Näppituntumani on, ettei silloin omaa mielipidettä kovin helposti myyty.

Tai sitten se osattiin salata paremmin.

Tällä hetkellä istuva äärioikeistolainen hallitus on pettänyt ison osan äänestäjistään. Vielä keväällä kampanjoitiin työtä tekevien puolesta, vannottiin ettei lapsiperheiden asemaa heikennetä, saati työttömien tai vähäosaisten. Mutta niin vain joudumme lukemaan koko ajan uutisia siitä miten kaikki onkin nyt toisin päin.

Kokoomusta en tähän laske mukaan ollenkaan. Rahan valta kun kuitenkin on puoleelle se suurin.

Tavallisen kansalaisen, tavallisen äänestäjän täytyy nyt vain toivoa että oppositio pitää ääntä. Itse en haluaisi elää maassa jossa poliitikot sanelevat mitä uutisista saa lukea. Tai maassa jossa kansallissosialismiin kallellaan olevat istuvat päättämässä maan turvallisuuteen liittyvistä asioista. Tai maassa jossa samaiset saavat ensipääsyn esimerkiksi armeijan ja Suojelupoliisin tietoihin.

Ja sitä samaa ääntä pitäisi meidän jokaisen äänestäjän, tavallisen ihmisen pitää.

Ystävät, tuttavat, kylän miehet

Huomasin jälleen miettiväni sitä tosiasiaa kuinka kroonisesti sairaalla alkaa jossain vaiheessa sosiaaliset kontaktit vähentyä. Lukuunottamatta tietysti läheisintä perhepiiriä ja liian tutuksi tullutta terveydenhuollon henkilökuntaa.

Osa ystävistä jää sinne jonnekin. Lähestulkoon kaikki tuttavat sitäkin kauemmas. Ei kipukroonikko jaksa harrastuksia, oli ne kuinka istumahomnia hyvänsä. Eikä kipukroonikko aina jaksa edes kauppaan lähteä. Ei edes tuohon viereen vaikka niin kovin paljon tekisi mieli tuoretta pullaa toisen aamukahvin kanssa.

Ystävien katoaminen tapahtuu hiljalleen. Yleensä sitä mukaa miten kipukroonikon tila huononee. Eikä kipukroonikko välttämättä aina itse ole se suurin syypää. Joku saattaa sairasta jollain tasolla pelästyä, vältellä kun ei tiedä mitä sanoa ja mitä tehdä. Joku ei välttämättä ymmärrä millaisen ponnistelun, henkisen ja fyysisen takana jonnekin lähteminen saattaa olla.

Itse, siis kipukroonikkona, koen että minulla on jäljellä kaksi ystävää, jokunen tuttava ja kourallinen niitä kylän miehiä. Sosiaalisen median kautta ainakin itse olen saanut uusia tuttavuuksia tai vähintään juttuseuraa. Mutta noiden kahden osalta minulla tulee aika ajoin huono omatunto. Pitäisikö yrittää itsekin vielä enemmän? Koittaisiko kaivaa jostain sen ylimääräisen ja viimeisen voimanrippeen?

Valitettavan usein jään noiden kysymysten kanssa makaamaan kotiin. Kun ei vaan kerta kaikkiaan pysty, ei jaksa, ei kykene ja vähän samalla pelottaakin. Pelottaa että jos kaadun ystävän luona kivun lyödessä jalat alta. Ja se miten ystävä reagoi nähdessään sairauteni pahentuneen.

Pitkäaikaissairaana olen kuitenkin sen verran onnellisessa asemassa että minulla on mahtava perhe. Loistava puoliso, maailman parhaat tyttäret ja maailman paras pieni poika.

Moni, aivan liian moni ei samasta pääse nauttimaan vaan jää yksin potemaan, kenties kärsimään, täysin vailla järkeviä sosiaalisia kontakteja.

Huippuale!

Ja kanta-asiakaskortilla saa vielä lisää.

Viimeiset kuluneet neljä viikkoa on tuntunut siltä että taho joka kipua toisille tuo on ollut anteliaalla tuulella. Vaikka olen ollut kipukroonikko jo melkein 30 vuotta, ei tällaista aikaa aivovammaiseen muistiini mahdu. Aamusta iltaan ja koko ajan siltä väliltä. Kirsusta hännänpäähän, kokonaisvaltaisesti.

En osaa yksilöidä syytä tai syitä tähän helvetilliseen kivun alennusmyyntiin. Lääkekokeilu olisi saattanut olla yksi, mutta aika pian olen taas ”normaalisti lääkitty” eikä tälle loppua ole näkyvissä. Ja tiedän ettei soittaminen minnekään tuo apua. Ainoa mahdollinen reaktoi neurologilta olisi todennäköisesti kysymys haluanko jonnekin terveysaseman vuodeosastolle.

Totisesti minä sanon teille että en.

Kurjaakin kurjempaa, lievästi, ilman kirosanoja sanottuna tässä tilanteessa on oman vointini lisäksi se, että se alkaa heijastua perheeseen. Minua viisaampi joutuu tekemään koko ajan enemmän. Ḱaksi ja puolivuotias on alkanut kysellä että ”sattuuko isi?” Ja tekemistä kuin näin syksyllä ja viimeistään talven kynnyksellä riittäisi isommallekin porukalle.

Olo on fyysisesti paska ja henkisesti vituillaan. Eikä edelleenkään ole vastauksia tai minkäänlaista apua tai helpotusta olemassa. Törmäsin internetsissä ajatukseen ”Terveellä on tuhat toivomusta, mutta sairaalla vain yksi”.

Ja se pätee tällä hetkellä paremmin kuin hyvin.