Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Syö miestä

Miten voikaan ihminen olla näin väsynyt?

Kokonaisvaltainen kipu, ihan liian monessa kohdassa tätä 45 vuotiasta kroppaa. Voimattomuus, kouristelut ja nykimiset ja tämä vittumaistakin vittumaisempi kuukausikaupalla kestänyt kuumeilu.

Syövät, niin sanotusti.

Vaihtoehdot on vähissä. Tai ei niitä oikeastaan olekaan. Pakko on koittaa jaksaa, tehdä asioita osissa, tai ainakin yrittää tehdä niitä asioita. Edes niissä osissa. Napsia kuutta eri pilleriä vuorokauden eri aikoina. Kun muutakaan ei oikein voi.

Velvollisuuksia kun on.

Nukkumisella tämä väsymys ei lähde. Ei niin kauan kun kaikki muu on läsnä. Kierre jota ei pysty katkaisemaan. Ei pysty kuin katsomaan kuinka olo tuntuu menevän, jos ei päivä päivältä niin ainakin viikko viikolta pahemmaksi. Tässä 45 vuotiaassa kropassa.

Ja päässä.

Olen kilauttanut kaverille, käyttänyt fifty-fiftyn, kysynyt yleisöltä. Elän onnenpyörässä joka tuntuu pyörivän pysähtymättä hetkeksikään sellaiselle kohdalle että olisi edes vähän aikaa parempi olla.

Väyrynen ajatteli voiko vitutukseen kuolla. Ei voi, mutta ei se ainakaan kohti aurinkoa vie.

 

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Ihan vaan paskaa tuuria?

Olen aiemminkin sanonut, väkivalta on syvältä.

Viimeinen kokonainen purupinta meni mädäntyneen poskihampaan myötä. Siinä ollut tulehdus alkaa kaiketi olla menossa pois, siihen penisilliini ja antibiootti ainakin auttoi. Mutta ei se hammas tainnutkaan olla tämän 74 vuorokautta jatkuneen kuumeilun syynä, mittarin mukaan, syy lienee melarantamainen.

Eli ihan vaan paska tuuri.

Mikä ja mitä sitten lienee? Tätä tutkinut lääkäri sanoi joku aika sitten että selittämätön kuumetila saattaa joillakin kestää parikin vuotta. Melarantamaista siis, minun tuuria tietenkin.

Aloin vieroittamaan itseäni oxystä pois, koska aion palata buprenorfiiniin. Haluan takaisin sen version toimintakyvystäni jonka bupre-laastari minulle antoi. Vitutus ihon palamisesta, kortisooniliuoksista ja vaihtovälien kyttäilystä on niin pientä verrattuna näihin kipuihin.

Näin olen huomannut.

Mutta vaikka kuume jatkuisi, vaikka jalat eivät kantaisi, vaikka vasemman käden sormet jäisi ikuisesti kouristelemaan, vaikka hajoitettu olkapää minulle koko ajan huutaisi, vaikka olisin loppuikäni puuroruokinnassa ja vaikka pää olisi kainalossa niin melarantamaisuus ei minua tapa eikä hautaan vie.

Minua kuitenkin vielä tarvitaan.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lappi, Lapset

Pohjoisempi pohjoinen

Koronakevät 2020 on kulunut aika nopeasti. Minusta ainakin.

Eletään jo toukokuun viimeistä viikkoa. Kuluneet ovat menneet kärvistellessä, koronan, kipujen, kouristelujen ja kaiken muun ei niin mukavan parissa. Tyttäret hoitivat etäopiskelunsa paremmin kuin hyvin, yli odotusteni ja nämä turhat pari viikkoa lähiopetuksessa ovat niin ikään sujuneet kuten pitikin.

Nostan niille kaikille kolmelle virtuaalista hattuani.

Ollaan porukalla säästetty pitkin talvea ja kevättä. Ne kolmekin. Ja juhannusviikolla minua, joka pohjoisessa lähes koko ikänsä on asunut, ja niitä kolmea paljasjalkaista kutsuu tätä nykyistä pohjoista pohjoisempi Lappi.

Olen pikkuisen ylpeä että se niille lomaksi kelpaa. Tykkäävät ottaa rennosti, tykkäävät pienistä yhteisistä hetkistä, luonnosta ja maisemista. Siidaankin aivan oikeasti haluaisivat, jos auki on. Käymättä se on minullakin.

En pysty niitä kovin erämaan tavoille opettamaan. Kun en itse erämaahan pääse. Mutta jo se että ne odottavat pohjoiseen pääsyä, maisemia ja tuntureita, makkaranpaistoa avotulella ja pieniä yhteisiä retkiä saa minut äärettömän onnelliseksi. Varmasti niiden muistiin tästä tulevastakin jotain jälkiä jää. Ja minusta, sairaasta, joka potee päivästä toiseen huonoa omaatuntoa siitä että en pysty olemaan niille normaalimpi vanhempi.

En ala vielä retkireppua pakkaamaan, vaikkakin isoisäni vanhan kävelykepin jo varastosta hain. Mutta odotan silti.

Pohjoisempaa Lappia.

Kategoria(t): Ajatuksia, Ruoka

Maailman paras kauravelli

Vielä kymmenen ja puolen vuoden jälkeenkin se aiheuttaa päänvaivaa.

Se kun jyrän alle jäin, tai meteoriitti päähäni putosi. Tai kun joku tanssi ripaskaa pitäen päätäni tanssialustanaan.

Silloin meni hampaita, leukaluu murskaantui kolmesta kohdasta. Tuli hermovaurioita suun alueelle, luun palasia jäi ihon alle ja aivovammankin kaupan päälle sain.

Ja nyt, vielä kymmenen ja puolen vuoden jälkeen joudun konkreettisesti muistelemaan tapahtunutta, kun nuo hermovauriot ja hammasjuurien vahingot aiheuttavat hampaiden poistoa. Olen koittanut tuota epäonnen iltaa aktiivisesti unohtaa. Ja joskus jopa siinä onnistunkin.

Mutta nämä aivovamman lisänä tulevat vaivat palauttavat asian aina mieleen. Silloin joku tarjosi henkistä apua. Taisi olla sama joka väitti olevansa hyvä kipulääkkeen pistäjä muttei ollutkaan. Olin tyhmä ja ajattelematon kun apua en heti ottanut vastaan. Mutta toistaiseksi elämäni parhaan kauravellin silloin sain. Pillillä, mutta sainpa kuitenkin.

Eli huonot on muistot. Ja varmaankin loppuelämän ajan mukana kulkevat. Varsinkin silloin kun suuhun sattuu, syöminen on hankalaa tai aivovamman takia mietin että miten se sana juuri sillä hetkellä sanottiinkaan.

Mutta hyvä oli velli. Kauravelleistä parhain.

 

 

 

Kategoria(t): Ajatuksia, Politiikka

Äärioikeistoöyhöt

Äärioikeiston pahimmilla öyhöttäjillä on ollut kiireinen viikonloppu.

On pitänyt kritisoida valtaapitäviä homojen oikeuksien kunnioittamisesta. On pitänyt marmattaa miten väärällä tavalla valtaa pitävät ovat huomioineet kaatuneiden muistopäivän. On pitänyt kauhistella sitä kuinka Sotaveteraaniliitto on muistanut sodissamme kuolleita juutalaisia, muslimeja, romaneita tai muita äärioikeiston pahimpien öyhöttäjien mielestä maahamme kuulumattomia miehiä ja naisia.

Miten helvetissä ne jaksaa?

Ja mistä sielun tai pikemminkin sieluttomuuden syövereistä kaikki se viha kumpuaa?

Ja sitten yksi, hartaaksi kristityksi ja ajattelijaksi itseään tituleeraava kuvittelee Sotaveteraaniliiton logossa näkyvän lumipuvun olevan musliminaisten siihen kuvaan pakottama.

Voi elämä taas, etten paremmin sano.

Kaiken huipuksi, kun äärioikeiston pahimmat öyhöttäjät paheksuivat valtaapitävien ulostuloja ja vaikkapa twiittauksia kaatuneiden muistopäivästä tai homoseksuaalien oikeuksista, on niiltä jäänyt huomaamatta se ettei messias Halla-aholta tainnut tulla twiitin twiittiä kaatuneita kunnioittamaan.

Jollekin jumalista kiitos ettei ne ole ainakaan vielä niitä valtaa pitäviä.

Jos olisivat, olisi elo tälläkin hetkellä monta astetta hankalampaa. Myös äärioikeistoöyhöille.

Kategoria(t): Ajatuksia

Tunturit, vuoret ja vesi

Sisämaassa lähes koko aikuisikänsä asuneena, ja tässä vaarojen kupeessa kasvaneena on kaksi asiaa jotka aina jaksaa sävähdyttää.

Meri ja tunturit.

Siksi olen koittanut näitä kahta tyttärillekin aina silloin tällöin näyttää. Joskus viikonloppu tunturissa, joskus autoreissu vuoriston ja meren lähellä ja joskus ihan vaan friteerattujen maivojen syöminen Kiviniemen satamassa.

Varhaisen lapsuuteni maisemissa.

Vaarat, mutkittelevat joet ja metsien keskellä olevat järvet ovat toki nekin mahtavia. Mutta mikään ei vedä vertoja, kaupunkilaistuneen keski-ikäisen mielestä ainakaan, kuin meren rannalla istuskelu ja sen loputtomaan horisonttiin tuijottaminen. Tai tunturin päällä seisominen kun siellä koittaa miettiä että kuinkahan kauas ja minnehän kauas täältä näkeekään.

Ja ajatelkaa jos nämä pystyisi yhdistämään. Ja lisäämään siihen samaan kuvaan vielä nuotion räiskeen ja pimenevän illan. Ja jos ei meren, niin järven rannalla, tyynenä iltana kun ilma pikkaisen viilenee, rakkaasi tai rakkaittesi kanssa.

Ja istuskelet ja mietit että joskus mielikin on onnellinen.