Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Pitäisi oppia

Reilut parikymmentä vuotta olen sairastanut.

Kipuillut, kaatuillut, heilunut ja hytkynyt, pudotellut tavaroita. Joskus pahemmin ja joskus vielä enemmänkin.

Reiluun pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut monta sairaalaa, paljon lääkäreitä ja rutkasti lääkkeitä. Onnistumisia, onnistumisen kaltaisia, yhdeksän tunnin aivoleikkaus, lukuisia testejä ja kokeita ja ennen kaikkea ihan liialti pettymyksiä. Monenlaisia ihmisiä ja valitettavasti ihmisen tapaisiakin.

Lääkäreistä on kaksi ylitse muiden. Toinen joka kannatteli läpi pahimpien aikojen, etsimällä väsymättä diagnooseja, jaksamalla kokeilla reseptejä toisensa jälkeenkin. Ja kuuntelemalla. Sekä toinen, joka sen alan lääkäreistä oli ensimmäinen joka suoraan kysyi mitä itse haluan.

Reilun parinkymmenen vuoden jälkeen.

Sen kysymyksen jälkeen tajusin etten ole tautini kanssa täysin sujut. Että en ole onnistunut ymmärtämään, että tämän kanssa elän lopun elämääni. Että jotain helpotuksia joihinkin vaivoihin saattaa aika ajoin tulla. Hetkeksi tai pidemmäksikin. Ja että huonommaksikin todennäköisesti menen.

Ja sen etten vielä ole tosissani pysähtynyt suremaan, en siis itsesäälissä rypemään, se on tehty monet kerrat, vaan oikeasti surrut tilaani. Käsittänyt ja ymmärtänyt. Ja hyväksynyt.

Vaikka vuosi sitten sain kemikaalin joka pahimmilta kivuilta pahimman terän pois vie. Ja vaikka tuon lääkärin repertuaarissa vielä jotain on odottamassa, pitää siis oppia hyväksymään ja ymmärtämään. Antautumaankin.

Aika jo olisikin. Reilun parinkymmenen vuoden jälkeen.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Matkanomainen

Lapsilla kesäloma lähestyy. Taitanee yksi jo tunteja laskea. Onneksi ei sentään minuutteja.

Viimeisten vuosien aikana olen koittanut saada kolmikolle edes jonkinmoisia kesämuistoja aikaiseksi. Koittanut lähinnä siksi, että lompakkoni ei kovin paksu ole ja toisaalta siksi, että kuntoni ja vointini kulkee laskusuuntaisella janalla.

Muutaman päivän päästä junailemme itsemme Ouluun.

Juna kun on sellainen, ettei kukaan niistä ole eläessään sellaisella matkustanut. Eli muisto siitäkin lienee jää.

Ajattelin Nallikaria, Escurialia, Hailuotoa… Yhdessäoloa, hyvin syömistä. Vähän erilaista kuin arki täällä kotona on koko pitkän kevään ajan ollut. Ne on se ansainneet, kaikki kolme. Ja kenties minäkin. Pitkin vuotta ovat itsekin rahojaan vähän säästelleet, eli Ideapark ja se uusi iso siinä keskustassa, mikä lie nimeltään olikaan, saavat osansa noista säästöistä.

Ja täytyy myöntää, niin raskasta kun kolmen lapsen kanssa matkustaminen saattaakin olla, odotan minäkin maanantaista junan lähtöä.

Koska niiden ilmeet, niiden läsnäolo, niiden puheet, vaimon lisäksi pitävät pääni pinnan yläpuolella.

Viiden eri reseptilääkkeen lisäksi.

Kategoria(t): Lapset

Kova kolmikko

Tyttäristä kaksi kolmasosaa on tulisilla hiilillä.

Kun lukuvuotta on vain viikko jäljellä. Vanhin ottaa vähän hillitymmin, tiedä mikä siihen on mennyt.

Vaikka kova kevät on kaikilla takana ja paljon erilaista asiaa kevääseen mahtunut. Niin kouluissa kuin harrastuksissakin. Valtaosin hyviä numeroita, niillä joilla arvostelu numeroilla tapahtuu, ja hyviä pisteitä sillä, joka vielä sanalliseen todistukseen joutuu tyytymään.

Sitä vaan siis, että ylpeä olen. Kaikista kolmesta.

Sen lisäksi että koulunsa ovat niinkin hyvin hoitaneet – olosuhteet huomioon ottaen, ovat harratuksessaan jokainen menneet omilla tavoillaan harppauksin eteenpäin. On uusia värivöitä, kohtalaisen tummia ja koviakin, ja taito- ja voimatason merkittävää parannusta.

Ja kaikki se hymy huulilla.

Vaikka itse en kovin paljoa niiden kanssa jaksa touhuta, on niistä kasvamassa aika lailla kova kolmikko. Sellainen lauma, että ehkä vielä joskus tulee eteen se päivä jolloin niistä ei kenestäkään tarvitsisi huolissaan olla. Koska jos elämissään samanlaisilla radoilla jatkavat, tulevat taatusti pärjäämään tässä maailmassa. Henkisellä tasolla ja fyysisestikin tarvittaessa.

Maailmassa joka osaa olla tytöille ja naisille kova ja raaka.

 

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Löysässä hirressä

Epätietoisuus on tunteista pahin. Tai ainakin pahimmasta päästä.

Kun et tiedä mitä tapahtuu, millainen olet viikon, kuukauden tai vuoden päästä. Tai kun et tiedä kenen toimesta pitäisi tapahtua.

Jos edes on tapahtuakseen.

Lääkkeet on aika lailla kokeiltu. Paria ”extremeä” lukuunottamatta, eikä kropassani olevat virheet ole kirurgin veitsellä korjattavissa. Taudin, ns. onnettomuuden sekä hoidossani tapahtuneiden virheiden vuoksi olen mitä olen, enkä tilanteelle oikein itse mitään voi.

Siksi roikun koko ajan löysässä hirressä.

Jos voisin painaa sitä nappia tai vääntää sitä kampea jolla tulisin paremmaksi niin olisin painanut tahi vääntänyt ajat sitten. On henkisesti äärimmäisen tuskallista olla epätietoisuuden vallassa.

Ja muiden ihmisten tekemien valintojen.

Tautia ei minusta pois saa. Hermovauriot ovat tulleet jäädäkseen. Se ns. onnettomuus jätti jälkensä, sisälle ja ulos. Pitäisi kai viimein oppia asioiden kanssa olemaan ja elämään.

Mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Kategoria(t): Yleinen

Itkenkö vai saanko hymyillä hetken?

Vaiko jotain siltä väliltä?

Salakuvat sairaalassa hymyilevästä kansanedustajasta, täysin vailla journalistista merkitystä ovat tuomittavia, mutta se miten suomalainen internet pahimmillaan reagoi oli vielä tuomittavampaa.

Koska eihän sairas saa hymyillä.

Suomalaisen sairaan tulee suomalaisen internetin mielestä olla koko ajan surullinen. Kyyneleiden pitäisi suomalaisen internetin mielestä valua jatkuvasti, silmistä tulisi paistaa silkka kärsimys, naaman pitäisi olla jatkuvassa irvistyksessä kaikesta siitä tuskasta mitä suomalainen sairas sairautensa kurimuksessa kokee.

Koska eihän sairas saa hymyillä.

Suomalaisen internetin mielestä suomalainen sairas on vain leikisti sairas hymyillessään. Sairaana ei saisi tuntea minkäänlaista mielihyvää, ei ilon häivähdystäkään, ei edes silloin kun sairaus syystä taikka toisesta jää mielessä taka-alalle eikä olekaan ajatuksissa päällimmäisenä.

Koska eihän sairas saa hymyillä.

Ei ainakaan ulkomaalaistaustainen poliitikko. Ei ainakaan ihminen joka tietää aiemmin tehneensä väärin mutta on sitä aidosti ja oikeasti katunut ja anteeksi pyytänyt. Ihminen joka on tuon katumuksen aiheen vuoksi saanut kimppuunsa puolet kansan syvästä vihasta.

Eli kysynkin nyt, suomalainen internet, saanko minä hymyillä? Saanko tuntea iloa läheisistäni vaikka kipuni ovat viiltäviä? Saanko kokea onnistumisen riemua siitä kun tavarat eivät lentelekään käsistäni kokonaiseen vuorokauteen? Saanko hymyillä kun rakkaani ovat lähelläni?

Koska eihän sairas saa hymyillä. Vai saisiko edes joskus?

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Aika on pitkä ja lyhyt

Viikko on pitkä aika.

Samalla kun kuukausi tai vuosi ovat aivan älyttömän lyhyitä. Siltä ainakin aika ajoin tuntuu.

Viikossa kun ehtii tekemään vaikka ja mitä. Siivouksia, ruokia, kuskauksia paikasta toiseen. Yhdessäoloakin. Nyt, lauantaina iltasella tuntuu että kuluneen viikon aikana olen mennyt yhtä soittoa ja vielä on huominen sunnuntaikin jäljellä. Jos tapaisin itseäni kehua niin kehuisin.

Ja silti siis tuntuu että vuodet kuluvat liian nopeasti, kalenteriin ajat sitten merkityt tapahtumat ovat käsillä, kesäkin toivottavasti.

Välillä täytyy ihan pysähtyä, ajatella ajan kulkua, sitä mitä on tapahtunut ja sitä mitä tulee tapahtumaan. Pysähtyä ja sanoa itselleen että ota nyt hyvä mies irti näistä kaikista ajan määreistä kaikki mitä irti on otettavissa.

Ja koita niitä muistaa vielä vuodenkin päästä. Tai kymmenenkin.

Olen käynyt tyttärien kanssa kuutena edellisenä keväänä ottamassa joen rannalla, leikkipuiston leikkilaivassa samanlaisen valokuvan. Nyt on edessä seitsemäs. Niistä muistan, jos en muuten jaksa muistella.

Sen miten päivät, viikot, kuukaudet, vuodet, tai jopa tunnitkin kuluvat. Ja sen miten ihmiset kasvavat siinä missä minäkin kasvan ja ennen kaikkea vanhenen.