Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Virkaehtosopimus

Vanhemman huoli lapsistaan on kai jotenkin sisään rakennettua. Ainakin sen olen vähän vajaan 17 vuoden isänä olemisen aikana oppinut.

Oli kyse sitten mistä tahansa. Terveydestä, kaverisuhteista, vapaa-ajan viettämisestä, mistä hyvänsä, niin jokainen vanhempi omalla tavallaan huolehtii. Joku enemmän ja joku vähemmän.

Itse kuulun niihin jotka sitä huolta enemmän kantavat.

Aikoinaan kesti aika kauan että opin jotenkin kestämään jos joku lapsista itki. Kipuitkun siedän, mutta vieläkään en sitä että jollain noista neljästä on henkisesti paha olla.

Itken itsekin ja olen täysin aseeton. Ainakin aluksi.

Pitäisi oppia, tiedän. Mutta jos se huoli on sisäänrakennettu on sen käsittely takuulla myös. Ja minä näköjään tarvitsen hetken yhtä aikaa itkemistä ennen kuin jotain vähänkään järkevää suustani ulos saan.

Viime aikoina huolen aiheita on ollut ja tullut liikaa. Mutta hyvä puoli siinä on se että nyt tajuan kuinka paljon huolta olen itse omille vanhemmilleni aiheuttanut. Tahallaan, tahattomasti, tietämättäni.

Ja sitä pitäisi anteeksi pyytää. Vaikka äitini onkin aina sanonut että ”se kuuluu vanhempien virkaehtosopimukseen”.

Mikä on toisaalta aika hyvin sanottu.

Kategoria(t): Ajatuksia

Unissasairastelua

Sairastaminen alkaa tulla jo uniin. Toisaalta ihmeen myöhäisessä vaiheessa. Olisi voinut huonolla tuurilla tulla jo parikymmentä vuotta sitten.

Töistä, jotka lopetin jokseenkin 12 vuotta sitten olen omituisia painajaisen ja silloisen normaalin työarjen sekoitusta olevia unia nähnyt jo kauan.

Mutta tämä samaa kaavaa noudattava uni sairastamisesta on oikeastaan veemäisempi.

Keittiöpsykologi sen jossain määrin osaa selittää. Oikealle en aio kertoakaan. Toivottavasti menisi pian ohi. Tai ainakin pääsisin siinä unessa määränpäähän. Ja oudonpaa kaiketi olisi jos en tästä taudista ja sen seurauksista uneksisi. Tauti kun on kuitenkin liian iso osa koko perheen elämää.

Jospa saisin taudin mielessäni taka-alalle. Tai jospa löytyisi pilleri joka auttaa. Tai jotain mihin puukolla pystyisi. Ehkä unissasairastelu jäisi sitten vähän vähemmälle.

Kategoria(t): Lappi, Politiikka, Rovaniemi

Terveysvaalit

Nyt jo tiedetään että haittaisänmaalliset eli lähinnä persut ja niitä lähellä olevat eivät halua ymmärtää mistä tulevissa aluevaaleissa on kyse.

Ja ne jotka ymmärtävät, eivät siitä välitä.

Jo isojen mediatalojen aateekoossa olevat vaalikoneet kysymyksineen antavat haittaisänmaallisille liian hyvät lähtökohdat itse vaaleihin. Näiden kannattajat kun eivät juuri muita medioita seuraa, parhaassakaan tapauksessa kuin Suomen Uutisia ja Seiskaa. Siksi nuo vaalikoneiden kysymykset ovat persuehdokkaille kultaakin kalliimpia.

Äänestysprosentti tulee jäämään todella alhaiseksi. Ja se tarkoittaa sitä että aika moni ehdokkaista, ainakin niistä jotka edes vähän näkevät vaivaa tulevat valituksi. Hyvä ja huono homma yhtä aikaa.

Aluevaalit ovat osin jopa kunnallisvaaleja tärkeämmät. Tulevat aluevaltuustot (vai mikä se virallinen nimi sitten onkaan) istuvat ison rahakasan päällä ja nämä valtuutetut päättävät millä tavalla se rahamäärä jaetaan siten että jokainen alueella asuva saa asiaan kuuluvaa terveydenhoitoa ja vaikkapa sen kuinka nopeasti alueella asuva tulee tarvittaessa pelastetuksi tai sairaalaan kuljetetuksi.

Näissä vaaleissa ei ratkaista sitä kuinka paljon alueelle otetaan turvapaikanhakijoita. Tai sitä miten kotikunnan urheilupaikkoja hoidetaan. Tai sitä millä tavalla teiden kunnossapito järjestetään.

Saati sitä saako muunsukupuoliset tai homoseksuaalit ja muut vähemmistöt millaisia oikeuksia ja millaisia eivät.

(Kaikki oikeudet kaikille, muuten.)

Toivon sydämestäni että mahdollisimman moni kävisi äänestämässä. Ja toivon sydämestäni että jokainen äänestäjä tutkisi mahdollisimman tarkasti mitä kukin ehdokas aikoo, mitä edustaa, mitä osaa ja niin edelleen.

Isoista asioista on kyse.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Hyvät ja pahat

Ja rumat niitä miettimässä.

Käväisin torstaina tapaamassa, pikaisesti, aivan liian pikaisesti vanhaa ystävää. Sellaista jonka kanssa olen aina tullut toimeen. Sellaista jolle pystyy sanomaan kaikki pahatkin asiansa suoraan. Sellaista joka niitä jaksaa kuunnella ja ennenkaikkea ymmärtää.

Puhuttiin niitä ja näitä. Ja puhuttiin ihmisen pahuudesta. Uskonnosta, tai yhdestä valtauskontomme suuntauksesta taisi se pahuudesta puhuminen lähteä.

Ei otettu sen enempää kantaa omiin, vanhoihin pahuuden tekoihin vaan katsottiin eteenpäin. Kyllä, siihen meillä molemmilla kaikesta tapahtuneesta huolimatta on onneksi vielä mahdollisuus.

Todettiin että ihminen on syntyessään aivan kuin tyhjä muotti. Ei kukaan siinä hetkessä ole paha. Eikä hyväkään. Ihminen on muotti jota sen ympäristössä tapahtuvat asiat, sen ympärillä olevat ihmiset ja sen ympärillä olevat aatteet muokkaa.

Hyväksi tai pahaksi.

Sanoin muistaakseni että valtaosa ihmisistä on jollain tavalla paha. Opitulla tavalla. En totta tosiaan haluaisi näin uskoa, mutta aika paljon pitää todisteita latoa eteen että mieleni muutan.

Kun ajelin kotia kohti mietiskelin omia lapsiani. Mietiskelin sitä millaisia ne ovat ja millaisia niistä hiljalleen tulee. Tulin siihen tulokseen että suunta on oikea. Uskon empatiaan, uskon oikeudenmukaisuuteen, uskon oikeudentajuun ja siihen että ne jo nyt osaavat kaikki nuo, edes jollain tasolla.

Oma kehu saattaa tuoksahtaa. Mutta sen verran olen pahaakin tehnyt ennen kuin huomasin että hyväkin saatan olla. Siksi uskallan näin sanoa.

Hyvyys ja pahuus, ihmisessä. Molemmat on sellaisia asioita joihin jokainen pystyy vaikuttamaan. Pieniin ihmisentapaisiin, vähän isompiin jo omilla aivoilla ajatteleviin ja aikuisuuden kynnyksellä oleviin.

Ja itseensä.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Jippii!

Eilen oli neurologini soittoaika. Olen sanonut aiemminkin että ainoa lääkäri johon tällä hetkellä luotan ja häntä arvostan.

Ja lääkäreitä on vuosien varrella ollut monia. Hyviä, huonoja ja sitä huonompia ja täysin luokattomiakin. Yksikin sanoi aikanaan että terve nuori mies, otahan itseäs niskasta kiinni. Tästä kolme vuotta niin olin yhdeksän tunnin aivoleikkauksessa.

Pääsi minun mustalle listalle. Ykköseksi.

Jokainen tämän nykyisen hyvän soittoajoista on aina vaikea. Minulle siis. Pitäisi pystyä kuvailemaan kuvailematonta ja kertomaan asioista joista ei suusanallisesti pysty kertomaan. Sinänsä tietysti oikein että minulla on aina mahdollisuus puhua ja mahdollisuus vaikuttaa omaan hoitoon.

Mutta valinnat. Ne on joskus aivan liian vaikeita.

Olen pienessä (oikeasti olen todella isopäinen) aivovammaisessa päässäni koittanut jakaa kivut kahteen osaan. Se neljännesvuosisadan kipu joka viiltää tylsällä puukolla jostain lanteen seudulta mutkien kautta oikean jalan nilkkaan asti. Ja tähän uuteen. Joka saa molemmat jalkani vihlomaan ylhäältä alas, säkenöimään sähköiskun tapaan, viiltämään pinnalta, viiltämään syvältä ja loppujen lopuksi niin voimattomiksi että pystyssä pysyminen on hankalaa.

Lääkkeitä on kokeiltu kasapäin. Ja on kuvattu ja piikitetty. Ja nyt pitäisi päättää ajanko oxycontinin kokonaan pois jotta päästäisiin katsomaan millä tavoin se sitä vanhaa kipua lisää ja vaikuttaako sen poissaolo näihin uusiin.

Ideana toteutettavissa mutta pelottava sellainen.

Kun kaksikin opiaattia on siihen vanhaan jollain tavalla auttanut en millään haluaisi sen uudestaan pahenevan. Toisaalta en jaksa enää kaatuilua ja pään lattiaan tai seinään lyömistä. Enkä sitä että iltapäivät ja illat ovat niin kivuliaita ettei tekisi mieli muuta kuin huutaa.

Vaikea valinta. Ja juuri sopivasti näin joulun aikana päätettäväksi.

Jippii.

Kategoria(t): Ajatuksia

Näin ei pitäisi olla

Huomenna ollaan jännän äärellä.

Meinaan että kuinkahan pahasti neurologini, ainoa lääkäri johon luotan, minulle pahastuu kun tein opiaattien suhteen omia ratkaisuja. Toinen puoli minusta sanoo että on oikeus tehdä valinnat miten itseä hoidetaan. Loput 75 prosenttia minusta taas on pirun huolissaan siitä antaako hän uutta reseptiä tähän ”kahdesta pahasta vähemmän pahaan” aineeseen.

Alan nimittäin muutenkin olla henkisesti aika loppu. Enkä millään jaksaisi aloittaa taistelua lääkeaineista. Jokapäiväinen eläminen kuluttaa henkisiä ja varsinkin fyysisiä voimavaroja ihan tarpeeksi. Eikä sekään helpota yhtään että kannan 2/4 lapsista koko ajan äärettömän suurta huolta. Noilla kahdella kun on omat ongelmat jotka minua pelottaa päivästä toiseen.

Kipu tuntuu löytävän vähintään viikottain uusia muotoja ja paikkoja. Veikkaan ettei mene kauaa että joillain läihtulevaisuudessa olevilla lääkärikäynneillä joku vähintään vihjailee minun olevan vain leikisti sairas.

Vaikka dystoniakin tuntuu pahenevan taas. Liian nopeasti.

Reumapolille pääsen välipäivinä. Kipupolille joudun tammikuussa. Sieltä ei ole tähän mennessä löytynyt mitään hyvää sanottavaa ja veikkaan ettei löydy tammikuun käynnin jälkeenkään. Yksi kipuhoitajista ei ottanut kuuleviin korviinsa kun pyysin joitain aikoja sitten apua buprenorfiinin alasajoon. Jatkossa en halua kyseisen hoitajan kanssa olla missään tekemisissä.

Huominen siis ratkaisee paljon. Se määrittää ensisijassa henkisen tilani. Ja tietysti jossain määrin myös sen, miten tätä helvetin tautia jatkossa hoidetaan ja saanko kipuihini mitään ibuprofeiinia kovempaa. Oikeastaan aika pelottavaa että tällä hetkellä joudun miettimään tulevaisuuteni olevan yhden ihmisen käsissä.

Näin ei pitäisi olla.