Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Aamuisin

Heräilen nykyään liian usein jo aamuyöstä. Ja kun alan heräilemään, alan myös taas tiedostaa jalkojeni kunnon eikä uni ota enää tullakseen.

No siinä ehtii sitten kaikenlaista ennen muiden nousemista. Joko kahden tai viiden.

Keittelen tutteja, täytän tiskikonetta ja pyykinpesukonetta, taittelen kuivia vaatteita valmiiksi kaappeihin laitettavaksi. Paitsi jos pyykkitonttu ei niihin ole ehtinyt koskea.

Lääkitys alkaa olla entiseen tapaan kohdallaan. Ei vieläkään täydellinen, mutta kohdallaan niin että olen ainakin osan päivästä toimintakykyinen.

Ja tuo sana toimintakykyinen on kohdallani aika laaja ja joustava. Rajat tulevat vastaan joka päivä eri tavalla ja kun ne tulevat vastaan eri tavalla, joudun niihin eri tavoilla myös reagoimaan.

Joskus kourallinen lääkkeitä, joskus kepit käsiin.

Olen väsynyt. Mutta ei tämä väsymys nukkumalla lähde. Tai sitten pitäisi nukkua kuukauden ajan joka yö yksitoista tuntia ja olla loput kolmetoista tekemättä mitään.

Ei tule tapahtumaan.

Mutta niin kauan kun pystyn näitä touhuja touhuamaan, niin kauan pystyn myös tuntemaan olevani tärkeä. Edes jossain määrin. Ei minusta ole lasten kanssa retkeilemään, ulkoilmaan tai vaikka pyöräilemään. Koitan siis oikeuttaa olemassaoloni isänä näin.

Ja jos retkeilen, pitää laavun olla parkkipaikan vieressä.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Pikku-ukot ja niiden puukot

Alkuviikon kipukohtaus ja ambulanssikyyti alkaa hiljalleen vaihtua tasaisempaan oloon. Kivut ovat hiljalleen normalisoitumassa sille ajoittain siedettävälle tasolle.

Paitsi tasapaino on hukassa.

Joten keppien kanssa löntystelen hiljalleen paikasta toiseen ja jos en keppien kanssa niin johonkin nojaten ja kävelyyn keskittyen.

Tyttäristä pienin sitä ambulanssia ja sairaalaa taisi säikähtää. Kovastikin. Loppuviikko onkin sitten mennyt esittäessä urheaa ja kertoen ettei hätäpäivää enää ole.

Ja ei kai sitä olekaan. Kipu kun siis palailee sille tarkoitettuun tasoon. Jäytämään ja vihlomaan ja ne pikku-ukot puukkojensa kanssa edelleen jalkojeni uumenissa asustelevat.

Veemäisiä ukkoja ovat eikä kukaan ole vielä keksinyt miten ne puukot niiltä pois saisi.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Hei

Olen kipukroonikko ja kipu on ollut lähelläni jo neljännesvuosisadan verran.

Lääkkeitä tähän olen koittanut jo yli viittä kymmentä ja maannut erilaisilla tutkimuspöydillä ja sairaalasängyillä lukemattomia kertoja. Olen jopa ollut yhdeksän tunnin ajan leikkaussalissa kun neurokirurgit ovat asentaneet päähäni elektroniikkaa.

Et välttämättä näe tätä kaikkea minusta päälle päin. Ehkä satunnaisen irvistyksen tai huokauksen jos kipu on pahalla tuulella.

Kipukroonikon kipu on näkymätöntä.

Mutta läheisilleni tämä kaikki näkyy joskus aivan liikaakin. Se saattaa näkyä pahana tuulena. Se saattaa näkyä epätoivon itkuna. Se saattaa näkyä raivona kun lääke ei autakaan. Ja pahimmillaan se saattaa näkyä ambulanssikyytinä, lasten katsoessa kun isää viedään.

Ota siis huomioon että kaikilla saattaa olla oma taakkansa kannettavana. Omat murheensa murehdittavana. Tai, kuten minulla, suunnaton kipu siedettävänä.

Me kaikki olemme erilaisia. Niin hyvässä kuin huonossakin.

Kategoria(t): Ajatuksia, Politiikka, Terveys

Varasuunnitelmia

Leikkimielisiä ja vakavampiakin.

Olemme yhden kaverini kanssa naureskelleet parin vuoden aikana että jos persut tai niitäkin pahempi äärimmäinen oikeisto maassamme valtaan pääsisi, pitäisi olla soutuvene Torniossa valmiina ja reput pakattuina. Muutaman päivän sapuskat ja lääkkeet. Kenties retkikeitin ja tupakka-aski ja kohti naapuria poliittista turvapaikkaa hakemaan.

Leikkimielellä siis. Toistaiseksi.

Vaikka välillä näyttää että kaiken maailman anot alkavat hiljalleen käydä retoriikaltaan kovemmiksi ja veikkaan että valtaosa suomalaisista toivoo ettei puhe ja kirjoittelu koskaan konkretisoituisi.

Koska jos, niin kaltaiseni ovat silloin ensimmäisten joukossa sillä listalla mitä nuo äärimmäisellä oikealla olevat alkavat puhdistuksissaan käyttämään.

Leikkimielellä, toistaiseksi.

Jos vähän vakavampia ollaan, niin sairauteni pahenee koko ajan. Liikkuminen on päivä päivältä hankalampaa, oksikodoni kavereineen (ja niitä riittää) ei auta paskan vertaa ja mieleni venyy äärirajoilla motoriikan ja kivun vuoksi.

Olen koittanut miettiä mitä jos äärirajat pettää. Mitä teen, tai paremminkin mitä teemme? Lähellä on käyty jo liian monta kertaa eikä se mukavaa ole. Jos pettää, niin vaihtoehtoja ei monia ole ja niistä parhain ja samaan aikaan pahin on hätäkeskus ja ambulanssi. Se minne veisivät, sitä en osaa kuvitella. Enkä edes halua.

Ja tämä siis vakavammin. Ja toivottavasti vain ja ainoastaan toistaiseksi.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Rikkinäinen

Olen menossa rikki.

Kroppani lisäksi, joka on pikkuhiljaa rikkoutunut tai rikottu vuosien ja vuosikymmenien saatossa. Polvi, olkapää, naama, taudista puhumattakaan. Valinnat eivät ole olleet omia, kuten eivät yleensä olekaan.

Sen lisäksi että kroppani pettää hiljalleen, pala palalta ja osa osalta alkaa pääni olla täynnä.

Täynnä kaikkea sitä paskaa mitä vuosien varrella sinne on kertynyt. Täynnä vihaa, surua, kostonhimoa, pettymyksiä, vääryyden kokemisen tunnetta, tätä helvetin sairautta ja sen mukanaan tuomaa kipua, huolta itsestäni ja huolta perheestäni.

Pelkään että pääkin menee totaalisesti rikki.

Apua on koitettu saada. Fyysiseen ja psyykkiseen ja joskus sitä on saatukin ja joskus taas ei mutta yleensä ei. Ja jos joskus on käynyt niin hyvä tuuri että saatu apu on auttanut, on se hyvin nopeasti häipynyt pois. Ja se taas ei ole omiaan auttamaan siihen mitä kaikkea pääni sisään kertyy.

Pettymysten myötä paskan määrä pään sisällä monikertaistuu hurjalla vauhdilla.

Huomasin eilen että jostain syystä olen edelleen tyttäristäni huolissaan. Samankaltainen tunne on ollut jo kaikkien niiden vuosien aikana, joina joka toinen sunnuntai niitä äidillensä vietäessä olen tuntenut. Mutta eilinen oli jotain ihan muuta. En pystynyt itseäni hillitsemään, en saanut itseäni rauhoittumaan. Ja kuten yleensä, en pystynyt selittämään itselleni järjellä että niillä on äitinsä luona ihan yhtä hyvä olla kuin täälläkin.

Jos ei parempikin.

Siksi pelkään että menen kokonaan ja lopullisesti rikki. Ja siksi tarvitsisin tähän pelkoon apua. Mutta lopullisesti luotto paikalliseen psykiatriseen hoitoon meni pari kuukautta sitten kun ylilääkäri välitti varsin yksinkertaisen viestin: Täältä ei kipulääkkeitä jaella.

Katsomatta papereitani, joita edes pikkaisen vilkaisemalla olisi voinut huomata että buprenorfiini, oksikodoni, gababentiini, venlafaksiini, klonatsepaami, kodeiini, ibuprofeiini ja parasetamoli varastoni olivat täynnä ilman kyseistä ylilääkäriäkin.

Käyn siellä viikon päästä kerran. Ja jos saan edes jonkinlaisen anteeksipyynnön, saatan harkita uudestaan käymistäkin. Koska tilanne tällä hetkellä on sellainen että pää pitää jossain määrin pystyä pitämään kunnossa. Edes jonkinlaisessa. Että en enää turhista asioista huolehtisi.

Aika näyttää, samoin se ylilääkäri.

Kategoria(t): Politiikka, Rovaniemi

Kiroilu pois, saatana

Alan olla vanha, tunnustan.

Ja erilaisia vaaleja on ollut jo aika monta. Nämä tulevat, paikalliset, tuntuvat vaan olevan taas kerran edellisiä vaaleja omituisemmat. Ainakin somessa.

Sinänsä kunnioitettavaa että puolueet ovat saaneet riveihinsä nuoria. Jäseniksi ja ehdokkaiksi astikin. Joillain näillä nuorilla ehdokkailla vaan ei tunnu vielä olevan todellisuudentajua saati käytöstapoja ehdokkuuteen asti.

En yleistä. Paljon seuraamassani sosiaalisessa mediassa hyvin käyttäytyvät nuoret ehdokkaat ovat ainakin vielä enemmistössä. Nämä kaikille muille naureskelevat ja suoranaisesti vittuilevat vaan näyttävät tulevan kovaa vauhtia perässä.

Koska ei kai ole ehdokkaalle suosioksi se, että somessa naureskellaan eri mieltä oleville. Saati se, että ehdokkaat tai ehdokkaan takana olevat ihmiset suoraan vittuilevat erilaisille mielipiteille ja argumenttien puuttuessa käyvät ns kiinni henkilöön.

Jonkinlainen mediakoulutus olisi varmasti ollut tarpeen.

Törmään ilmiöön päivittäin. Joku ilmaisee mielipiteensä ja alta aikayksikön mielipiteen kommenttikenttä alkaa täyttyä nauruhymiöistä, vähättelevistä kommenteista nauruhymiöiden kanssa. Uhriutumisesta puhumattakaan ja ulinasta sananvapaudesta tai sen muka puuttumisesta.

Ilmainen vinkki kaikille ehdokkaille. Varsinkin nuorille oikeistolaisille ja vanhemmille Perussuomalaisten ehdokkaille: Jätä ylimielisyys, älä kuvittele olevasi koko ajan oikeassa, anna tilaa muillekin mielipiteille äläkä naura niille. Ja ennen kaikkea käyttäydy ja jätä se kiroilu pois, saatana.

Koskaan et voi tietää milloin ylimielisyytesi ja naureskelusi jonkun äänestäjän jättää puoluettasi ja sen ehdokasta äänestämättä.