Enkä tarkoita tällä niitä huolia mitä leikki-ikäinen, alakoululainen, teini-ikäinen tai jo aikuisuuden portilla olevat lapset normaalisti tuntevat. Koulusta, leikeistään, opiskeluistaan ja muista ikäkausiin liittyvistä huolista ja murheista.
Lähinnä mietin sitä millä tavoin lapsen tulisi huolehtia omista vanhemmistaan.
Ja tällä taas en tarkoita sitä millaista huolta jo aikuiset, elämää tarpeeksi nähneet kokevat omista vanhemmistaan. Heidän vanhenemisesta, terveydestä ja niin edelleen.
Mietin sitä miten lasten, varsinkaan pienten ja miksei vähän vanhempienkin ei pitäisi joutua kantamaan omalla tavallaan huolta vanhempiensa terveydestä.
Tämä kun on ollut valitettavan ajankohtaista omalla kohdallani.
Kun en aina voi mitään sille että suustani pääsee jonkinlaisia kivun aiheuttamia huudahduksia. Tai että en lasten edessä pysty vaikkapa kunnolla kävelemään. Puhumattakaan niistä kaikista asioista joita normaali ja terve vanhempi pystyy lastensa eteen tekemään.
Eikä lasten pitäisi joutua kantamaan huolta siitä miten niiden vähän alle viisikymppinen isänsä voi. Eikä niiden pitäisi joutua omissa mielikuvituksissaan keksiä erilaisia hoitoja miten isälle saisi paremman olon.
Isänä tuollainen nätisti sanottuna ottaa aika lailla päähän.
Omaa käytöstä pitäisi varmaan pystyä muuttamaan. Koittaa piilotella omaa huonoa oloaan. Ainakin aivan pienimpien edessä. Ei aivan tervettä sekään, tiedän. Mutta ei ole tervettä sekään että leikki-ikäinen koittaa omassa pienessä mielessään keksiä hoitokeinoja. Eikä välttämättä sekään että niiltä vähän vanhemmilta lapsilta joitain asioita salaa.
Miettimisen paikka, totta tosiaan. Mutta vastauksia? Ei kovin helpolla, minulla ainakaan.
Arkipäiväinen 