Kategoria(t): Ruoka, Terveys, Yleinen

Viinimarjahulluus

Pensaita on pihalla kolme. Yksi käppänä joka vuosittain tuottaa kolme mustaa marjaa ja kaksi isoa, joista vuosittain tulee litrakaupalla punaisia.

Minuun iskee aina näin syksyn kynnyksellä marjahulluus. Kerään niitä päivittäin. Aluksi yksitellen, koska kypsyvät mokomat niin eri aikaan. Ja sitten kun Napapiirin syksy on tarpeeksi pitkällä napsin niitä tertuittain.

Mehuksi teen. Vaimo smoothieen, vanhin tyttäristä syö sellaisenaan. Isäni käy perinteisesti muutaman litran hakemassa, tykkää kuulemma vaniljajäätelön kanssa. Itse en juurikaan käytä.

Mutta poimin.

Kroppa ei anna kovin kauaa kerralla puskissa kyykkiä ja kun kroppa sanoo että lopeta, ihan pahaa tekee jättää taas seuraavalle päivälle. Viinimarjahulluus, en tiedä onko virallisesti luokiteltu tauti, mutta se minulla on. Vaikka itse en siis juurikaan käytä.

Mutta poimin.

Poimin viimeiseen marjaan asti, yhtäkään säästämättä, armoa antamatta. Poimin niin kauan kuin pensaista punaista pilkistää ja niin kauan että yöpakkaset niitä muutamia harvoja ja yksittäisiä marjoja alkaa pilaamaan. Saanpahan ainakin raitista ilmaa ja hyvän mielen.

Hei, olen Arto ja olen viinimarjahullu.

Kategoria(t): Yleinen

Ihmiset itsekkyyden huipulla

Tai tyhmyytensä. Kumpi parempi tai kumpi pahempi, yhtälailla typeryyttä osoittavat.

Ne jotka vähät veisaavat yhteisistä säännöistä tai yhteisistä suosituksista. Ne jotka päättävät olla välittämättä, päättävät mennä omia menojaan huolimatta kaikesta ympärillä olevasta.

Ja kaikista ympärillä olevista.

Matkaan on päästävä, Balkanille, Ruotsiin, alueille jossa sairastumisen riski on suuri. On mentävä paikkoihin joissa ihmiset ovat kuin sardiinit tomaattikastikkeessa. Hygieniasta ei jakseta välittää ja mennään kauppoihin ja kouluihin ja työpaikoille yskimään ja räkimään – ”ei minun asiat muille kuulu”.

Ja jos nakki napsahtaa, ei siltikään aina jakseta välittää.

Itse hieman tuota tautia pelkään. Ei minusta niin väliä, pahemmassakin sopassa on keitetty. Mutta lapset. Olemassa olevat ja tuleva. Ja läheiset, jotka kovastikin riskiryhmäläisiä ovat.

Kuuluuko ihmisen perusluonteeseen omaan napaan tuijottaminen? Eikö tämän päivän ihminen enää osaa ottaa toista huomioon? Vai eikö se halua? Onneksi vielä toistaiseksi tilanne on siedettävä. Itsekkyys ja typeryys ei kaiketi ainakaan vielä ole ketään tappanut. Tai ei ainakaan kovin montaa.

Vielä.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Syksy

Minun mielestä ainakin.

Merkkejä ovat ainakin viileät ja sateiset aamut, viinimarjojen kypsyminen täällä napapiirin tuntumassa sekä koulujen alku.

Yksi meni kolmannelle. Evakkokoulunsa isoimpia ovat. Vuoden kuluttua pitäisi päästä upouuteen, jatkamaan siellä toivottavasti peruskoulunsa loppuun asti. Hieno ja uudenaikainen siellä rakenteilla on. Toivotaan parasta.

Yksi meni yhdeksännelle. Miettimään samalla mitä sen jälkeen. Kovasti se on puhunut ensihoitajaksi ryhtymisestä. Onnekseni täällä pystyy sen tutkinnon tekemään, vaikka ammattilukiossa. Alan ujuttamaan ajatusta pikkuhiljaa, jospa menisi perille asti.

Mutta yhdellä oli oikeastaan virstanpylväs kun alakoulusta seiskalle siirtyi. Eilen oli ensimmäinen päivä ja hymyssä suin se ainakin autolle käveli kun hakemassa olin. Ehkä tuntee itsensä vähän isommaksi, ehkä oli saanut jo uusia tuttavuuksia. Ehkä odottaa yläkoululta paljon. Aineksia sillä ainakin on.

Nämä syksyt vaan tulevat vuosi vuodelta vastaan aivan liian nopeasti. Ja aivan liian nopeasti nuo kolme koululaista kasvavat. Tästä vuosi eteenpäin niin vanhinta pitänee jo kutsua opiskelijaksi.

Ei tämä siis aina helppoa ole. Kaksi teiniä ja yksi omanlaisensa.

Mutta itse olen kuoppani kaivanut, polkuni valinnut ja niin edelleen. Enkä kadu vaan koitan nauttia jokaisesta hetkestä jonka niiden kanssa saan olla. Niiden ja jonkin ajan päästä sen uuden josta taas alan tapani mukaan huolta kantamaan.

Kategoria(t): Yleinen

Paljonpa kannatti

Toinen aalto on kuulemma täällä.

Tartuntojen määrä on kovassa nousussa. Juuri sopivasti lomakauden loppuessa, koulujen alkaessa. Mitenhän käy?

Puhutaan maskeista, puhutaan karanteeneista, puhutaan turvaväleistä ja matkustusrajoituksista. Puhutaan käsienpesusta ja taas vähän maskeista. Puhuttaisiinpa myös siitä että alettiinko keväällä ja alkukesästä purkamaan kaikkia rajoituksia liian aikaisin. Ja puhuttaisiinpa siitä miten itsekkäästi jotkut ihmiset ovat koko kesän käyttäytyneet, vähät välittäneet ja väärään turvallisuuden tunteeseen tuudittautuneet.

Että paljonpa kannatti.

Purkaa niitä rajoituksia, antaa ihmisten matkustaa, siis niiden itsekkäiden. Antaa avata ravintoloita, terasseja, huvipuistoja, antaa kokoontua vailla turvavälejä. Ei kannattanut.

Syksyllä tulee Suomi menemään taas kiinni. Koulut ja harrastukset, ne jotka lapsillemme ovat, jos ei elintärkeitä niin tärkeitä joka tapauksessa. Ja ihan vaan siksi että on itsekkäästi ajattelevia ihmisiä ja ihmisiä jotka eivät ajattele ollenkaan. Odottavat vaan että joku tulee kädestä pitäen neuvomaan miten tällaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa tulisi toimia.

Ja päättäjät ja viranomaiset soutavat ja huopaavat ja mikä pahinta kinastelevat, syyttelevät ja valittavat. Tällaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa. Jolloin kaikkien pitäisi pystyä vetämään yhtä ja samaa köyttä.

Että paljonpa kannatti.

Kategoria(t): Terveys

Kipuun napsitaan pillereitä

Kipu on vittumainen elämänkumppani. Ja siitä on näköjään aikasen vaikea erota.

Buprenorfiini auttaa vähän itse kipuun, klonatsepaami jonkin verran kouristeluun ja vapinaan. Venlafaksiini sekä kodeiini ovat jonkinlaisena lisänä tuon kivun ja vihlomisen hoidossa. Ketiapiini auttaa nukkumaan. Turvalliseksi väittävät. Toki myös parasetamoli ja ibuprofeiini joskus tasoittamaan kun muuta ei enää saman päivän aikana saisi periaatteessa ottaa.

Eli kova on kattaus.

Eikä silti aina pysty toimimaan. Minä siis.

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen saanut lääkärin joka minua ymmärtää. Minua ja kipuja, vapinaa, kouristelua. Ja ennen kaikkea tuon kolminaisuuden kanssa jaksamista. Lääkärin joka kuuntelee, jaksaa etsiä uusia ehdotuksia ja ottaa todesta.

Koska väitän että karkeasti yhdeksän muuta kymmenestä ei ole ottanut. Niistä kaikista lääkäreistä joiden kanssa olen ”saanut” olla tekemisissä. Neurokirurgeja en tähän mukaan laske, taitavat olla aivan omanlaisensa ihmisryhmä. Mutta yhtä sellaistakin pystyn kiittämään kun 45 tuhannen euron edestä itseeni elektroniikkaa aikanaan asensi. Sen tehosta on vielä puolet jäljellä ja ilman sitä heiluisin ja vapisisin tauotta.

Eilen oli taas sen hyvän vastaanotto.

Keskustelua, vähän tutkimista ja pikkaisen pillereiden lisäämistä. Jospa taas vähän matkaa näillä menisi.

Kategoria(t): Lapset

Pian meitä on kuusi

Kun tammikuussa uusi ihmisen vauva maailmaan ilmestyy. Osin pelottavaa, mutta samalla kuitenkin niin ihmeellistä ja ihanaa.

Kuusi vuotta ja ylikin elimme elämäämme siten että joka toinen viikko olemme olleet kahdestaan ja joka toinen viikko tyttärien kanssa viidestään. Jos siis karvanaamoja ei tähän lasketa.

Pian meitä onkin sitten parhaimmillaan kuusi. Jos karvanaamoja ei lasketa.

Rakastan tyttäriä yli kaiken. Klisee, mutta kuun kurkottaisin taivaalta niiden vuoksi jos olisi tarve. Niiden hyvinvointi, henkinen ja fyysinen on aina ollut etusijalla. Ja alan rakastua tähän tulevaan pikku hiljaa yhtä paljon ja alan tuntea samoin. Sekin on osa minua, sitäkin haluan varjella kaikesta maailman paskasta, ja siitäkin haluaisin kasvavan itsenäisesti ajattelevan tässä maailmassa pärjäävän ihmisen alun.

Ja jos jo nyt tältä tuntuu, en malta odottaa kun se joukkoomme ilmestyy.

Osin pelottavaa, kuten sanoin. Pelottavaa siksi että miten tyttäret loppujen lopuksi siihen ja sen olemassa oloon suhtautuvat. Ja pelottavaa siksi että miten mahdan, ja miten mahdamme pärjätä ja jaksaa. Koska välillä sairauteni vie mehut, toimintakyvyn parhaan terän ja joskus laittaa jumittamaan sohvalle tai nojatuoliin pelkästään olemaan paikallaan tekemättä mitään.

Mutta silti, rakastan niitä kaikkia. Vaimoa, tyttäriä ja sitä tulevaakin. Ja aion tehdä omalta osaltani kaiken mitä pystyn ja kykenen että niillä kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla.