Kategoria(t): Ajatuksia, Judo, Lapset

Yhden elämänvaiheen loppu

Kymmenisen vuotta sitten tyttäristä vanhin aloitti judon. Oli nuorin joka paikallisessa seurassa oli koskaan suorittanut lajin ensimmäinen värivyön eli keltaisen.

Sitten aloitti keskimmäinen. Harrasti ja kisaili itselleen vihreän, väreistä kolmannen. Kunnes kiinnostus lopahti. Ja pakottamaan en alkanut enkä ala.

Nuorimmainenkin jonkin aikaa tatamia kulutti, mutta taisi kokea liian rankaksi, tai sitten porukassa oli liian vähän ikätovereita, tyttöjä. Mikä lie, mutta pakottamaan en sitäkään alkanut.

Jossain vaiheessa löysin itseni tatamin laidalta siirtyneeni kisamatkojen järjestäjäksi, kahvion työntekijäksi, jantuseksikin. Ja loppujen lopuksi seuran hallituksen jäseneksi useammaksi vuodeksi.

Silti tunsin itseni ulkopuoliseksi, ehkä minua jopa vähän ulkopuolisena kohdeltiinkin. Mutta niin kauan kun lapsilla, omilla ja muillakin oli kivaa, oli minullakin.

Mutta rajansa kaikella. Terveydellä, jaksamisella, ulkopuolisena olemisella. Kaikella.

Nämä reilut kymmenen vuotta tatamin laidalla ja tapahtumien keskelläkin kuitenkin antoivat paljon ja opettivat sitäkin enemmän. Tutustuin ihmisiin ja hienoon, toisia ihmisiä kunnioittavaan lajiin. Harmi vaan ettei se toisten ihmisten kunnioittaminen kohdallani ihan nappiin mennyt.

En silti vaihtaisi poiskaan. Tyttäristä vanhin, kymmentä vaille aikuinen, sinisen vyön judoka, taitava kuin mikä jatkaa pienempien valmentajana, kerää kokemusta seuraavaa vyötä varten ja ennenkaikkea opettaa näitä pienempiä siihen kunnioittamiseen. Toivottavasti enemmän kuin aikuiset toisiaan kohtaan tätä nykyä käyttäytyvät.

Lapset on siitä aina tykänneet, kulkevat omia judokan polkujaan tyttären perässä ja hyvässä ohjauksessa.

Sanovat että aikansa kutakin. Nyt oli aika minulle.

Kategoria(t): Yleinen

When the knell rung for the dying

Tämä runo on vuosia ollut jollain tavalla koskettava. Surullinen ja lohduttava yhtä aikaa. Tarinan mukaan kirjoitettu Lady Emily Georgianan, Countess of Winchelsea and Nottinghamin patsaan juurelle.

I

When the knell rung for the dying
soundeth for me
and my corse coldly is lying
neath the green tree


II


When the turf strangers are heaping
covers my breast
Come not to gaze on me weeping
I am at rest


III


All my life coldly and sadly
The days have gone by
I who dreamed wildly and madly
am happy to die


IV


Long since my heart has been breaking
Its pain is past
A time has been set to its aching

Peace comes at last

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Liian usein ja iso ehkä

Liian usein pyörii päässäni valtavan iso ristiriita.

Liian usein tekisi mieli vaan lopettaa kaikki oleminen. Maata korkeintaan. Liian usein ryven itsesäälin syvimmässä ojassa ja mietin kuinka sieltä pääsisi pois.

Tai edes vähän ylemmäs.

Liian usein kivut ja voimattomuus ja vapinat ja kaikki tähän pirulliseen tautiin liittyvät rajoitteet ottavat vallan, nousevat ajatuksieni läjässä ylimmäksi paskaiseksi kasaksi jäytämään itsetuntoa ja pohtimaan olemassa olemisen tarkoitusta.

Liian usein joudun sen tarkoituksen itselleni kertomaan. Vakuuttamaan.

Olisipa olemassa joku taikapilleri tai joitain jumalia kutsuva tanssi joka antaisi elämisen edellytyksiä. Muitakin kuin vaimo ja lapset. Tai sellainen tauti tai vaiva johon kirurgin veitsi auttaisi. Lääkkeitä olen kokeillut jo ihan tarpeeksi, paria lukuunottamatta, joista toinen on tällä hetkellä laiton ja toista ei kukaan lääkäreistä ole suostunut kirjoittamaan.

Mutta samalla joudun liian usein pettymään. Koska eihän niitä taikoja tai tansseja ole.

Onneksi on vielä toistaiseksi elossa olemista puoltamassa vaimo ja nuo neljä. Ehkä ne vielä minua tarvii. Siltikin, liian usein näitä kamppailuja itseni kanssa käyn.

Ehkä joskus helpottaa.

Ehkä.

Kategoria(t): Lappi, Lapset

Lomalla

Olen tyttärien kanssa pienellä reissulla. Itsehän olen ns lomalla koko ajan, koti-isä kun ammattini on.

Nämä pienet reissut on jo perinteeksi muodostuneet. Muutama päivä kesällä jossain, yleensä kotinurkilta ylöspäin. Lappi ja sen luonto kun meitä kaikkia kiinnostaa. Tai ainakin osataan sen kauneudesta ja rauhallisuudesta aika ajoin nauttia.

Vaikka tunturit joudutaankin autolla valloittamaan.

Eilinen meni reissatessa ja lähistöä tutkaillessa. Tänään on koirien rapsutusta huskypaikassa ja ehkä pulahdusta läheisessä pienessä järvessä. Paitsi minä en pulahtele. Vesi kelpaa suihkussa ja juotavana, ei juuri muuten.

Loput päivästä mennään mihin nenä näyttää.

Mikä kai reissuilla parasta onkin. Ilman suunnitelmia tarkoittaa vissiin samalla ilman stressiä. Toivottavasti vaimo ja poika kuitenkin huomenna piipahtaa. Ajo kotoa tänne on suunnilleen puolivuotiaan päikkäreiden pituinen.

Aurinko paistaa, osa tyttäristä vielä nukkuu, koirantapainen makoilee jalkopäässä. Eli mikäs tässä ollessa. Vielä kun jalat toimisi. Olisi sataverroin mukavampaa.

Kategoria(t): Lappi, Lapset

Lomatunnelmissa

Jo nyt, ja tapani mukaan kauan ennen reissua.

Yleensä varailen kesän matkat tyttärien kanssa jo hyvissä ajoin lopputalvesta. Silloin löytyy edullisesti ja hyvillä peruutusmahdollisuuksilla. Toivottavasti olisi jo seitsemäs reissu putkeen ettei tarvitse sitä miettiä.

Mielessäni olen pakannut jo pitkään. Konkreettisesti aloitin tämän viikon maanantaina, viikkoa ennen lähtöä. Ja jatkelin sekä jatkelen pitkin viikkoa.

Ettei vain unohtuisi mitään tärkeää tahi turhaa.

Kuvastaa kaiketi sitä kuinka innoissaan olen. Huonosta olotilastani huolimatta. Onneksi tyttäret ovat jo tajunneet ettei minusta enää ole kaikkeen. Ja mahdolliset aktiviteetit tehdään sen mukaan. Jos siis tehdään. Yleensä teemme sitä mikä milloinkin parhaalta tuntuu ja menemme majapaikastamme sinne minne nenä näyttää.

Paitsi muutama vuosi sitten pohjoisessa Norjassa. Se reissu vaati vähän enemmän suunnittelua.

Viimeisten seitsemän vuoden aikana kuudesti ollaan suunnattu tästä pohjoisemmaksi. Milloin minnekin. Tykkään siitä että tytötkin arvostavat Lapin luontoa ja sen kauneutta sekä monipuolisuutta.

Jää nähtäväksi kuinka monta tämänkaltaista reissua tällä kokoonpanolla vielä teemme. Minä en tästä enää parempaan suuntaan mene. Todennäköisesti päinvastoin. Ja tyttäret kasvaa ja väistämättä tulee sellainen vuosi että vanhimmasta päästä löytävät jo muuta tekemistä.

Toisaalta poika kasvaa koko ajan. Sille haluaisin ne Norjan vuoret ja huonot vielä joskus näyttää. Niinkuin näytin tyttärille ja niinkuin oma isäni aikanaan näytti minulle.

Saas nähdä. Toivotaan parasta ja odotetaan pahinta.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

En enää tykkää herätä

Jalat ovat siinä kunnossa että en haluaisi enää aamuisin herätä, saati sängystä ylös nousta.

Alan olla liian täynnä kipua.

Jotain pitäisi tehdä. Ja tehdäänkin. Pisteellään, puristellaan ja kuvataan. Mutta aikaa niihinkin menee ja en usko että mitään löytyy. Vaikea uskoa että yksi ainut dystonia saa ihmisen tällaiseksi kun on. Vaikea uskoa että näille helvetin kivuille ei muuta syytä löydy.

Aivan liian vaikea uskoa.

Tämä kaikki on jo alkanut vaikuttamaan myös ulkopuolelle. Olen jo kauan tuntenut itseni huonoksi ihmiseksi, huonoksi puolisoksi ja ennenkaikkea huonoksi isäksi. Jotkut väittävät että turhaan, mutta näin kuitenkin tunnen.

Kunhan ei liikaa puolisona olemiseen alkaisi vaikuttamaan.

Ehkä opin jossain vaiheessa olemaan sellainen isä kuin olen. Tai ehkä menen vieläkin huonommaksi. Tai ehkä jostain löytyy joku taikapilleri joka korjaa kaiken. Tai ehkä kannabis laillistetaan ja uskallan alkaa sitä kasvattamaan.

Liikaa ehkiä, liian vähän faktoja.

Joka tapauksessa olen aivan vitun väsynyt, fyysisesti ja henkisesti. Ja joka helvetin aamu mietin syitä miksi juuri sinä aamuna kannattaa herätä, nousta ja lähteä liikkeelle.