Kategoria(t): Ajatuksia

Tekisi mieli

Tekisi mieli lähteä sairaalan päivystykseen ja huutaa täyttä kurkkua heti siinä aulassa että mulla vittu sattuu ja tulkaa nyt joku vittu auttamaan. Mutta ei ole pokkaa.

Tekisi mieli soittaa hätänumeroon ja sanoa että en pärjää. Mutta minun tuurilla päivystyksestä lähettäisivät terveyskeskuksen vuodeosastolle mätänemään.

Tekisi mieli ilman lääkärin tapaamista tuplata oxyn annostus. Mutta kun nykyiseenkään annokseen ei ole ”lupaa”. Otin viime viikolla bupre-laastarin pois, korvia kirvelevän kutinan vuoksi ja vaihdoin tuohon oxyyn. Lääkäri ei varmaan tykkää.

Tekisi mieli soittaa joka päivä molemmille minua hoitaville poleille ja itkeä ja valittaa huonoa oloa ja helvetillisiä kipuja. Mutta kun ei ne auta. Kipupoli ei halunnut auttaa edes sen bupren alasajossa.

Tekisi mieli omaehtoisesti amputoida jalat pois. Mutta saattaisi olla jonkinlainen tulehdus riskinä. Ja jos ne itse amputoi niin saakohan silloin proteeseja?

Ja tekisi mieli ottaa pullollinen punkkua mutta kun tietää lääkityksen ei sekään ole kovin kivan kuuloinen ratkaisu. Seuraava aamu olisi aika mielenkiintoinen.

Eli napsin päivän mittaan buranaa, panadolia ja panacodia sopivassa suhteessa ja laitan niillä vatsani sekaisin ja tapan jo ennestään lähes olemattoman ruokahaluni olemattomiin.

Ja odotan taas pari viikkoa lääkärin soittoaikaa.

Kun ei ole pokkaa muuhunkaan.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Väsyttää

Olen niin pirun väsynyt.

Siihen että aivovamma ei aina anna ajatella järkevästi. Siihen että dystonian oireet on taas palanneet. Siihen että koko ajan sattuu. Ja siihen että jalat ei toimi vaikka olen jo monta kertaa koittanut saada niitä toimimaan.

Ja väsynyt siksi että en nuku, vaikka nukkuminen ei näitä pois viekään.

Olen niin pirun väsynyt.

Siihen että mikään taikka kukaan ei pysty tai ei halua auttaa. Siihen että joudun koko ajan todistelemaan että uskokaa nyt, sattuu ja sattuu välillä ihan vitusti.

Koska mitään muuta näkyvää ei näiden neurovaivojen lisäksi löydy. Puolet minua hoitavista vähintään epäilee. Näen sen niiden ilmeistä ja eleistä ja kuulen sen niiden sanomisista.

Ja olen niin pirun väsynyt siihen että en voi olla sellainen isä tahi sellainen puoliso mitä normaalit ikäiseni miehet ovat. Ja näin minä tämän asian koen, en tiedä mitä esimerkiksi tyttäret oikeasti ajattelee.

Olen vaan niin väsynyt.

Kategoria(t): Ajatuksia, Rovaniemi, Terveys

Kurimuskorona

Tyttäristä nuorin on karanteenissa.

Etäkoulua ollut tämän viikon ajan, sunnuntaina onneksi karanteeni loppuu. Ennen kun seuraava taas alkaa.

Olen aika pessimistinen. Kun katselee millä tavalla ihmiset olevat ja ihmisten ilmoilla liikkuvat, uskallan sanoa tuon ”kun seuraava alkaa”.

Jos edes alakoulun opettaja ei tajua että töihin ei tulla jos tietää altistuneensa. Ja jos alakoulun opettaja, tietäen altistuneensa opettaa nelosluokkalaisia ilman maskia. Opettaja. Aikuinen.

Eikä ole ainoa.

Tämän tästä kuulee kauhutarinoita rokottamattomien sairastamisista. Vielä useammin näkee ihmisten kulkevan ilman maskia, yskien ja pärskien, vaikka voimassa on jo kaikki sellaiset rajoitukset mitä yksittäinen kunta pystyy rajoittamaan.

Ja suosittamaan.

Mutta kun on ihan liikaa niitä jotka kuvittelevat että yhteisen hyvän eteen ei tarvitse tehdä mitään. Ja on liikaa niitä jotka pitävät koronaa vain flunssana. Ja ihan liikaa on niitä jotka hopeavettä juodessaan ja kristallejaan hypistellessään todella uskovat viruksen ja rokotteen olevan suurta huijausta.

Yksi jopa väitti että hallitukset asentavat neulan kautta ihmisille päähän syväaivostimulaattoreita. Voin kokemuksesta kertoa että sen kyllä huomaa, jos syväaivostimulaattori ilmestyy. Ja sitä ei todellakaan yhden neulan kautta asenneta.

Jos nämä ihmiset eivät pian muuta mieltään, tai jos maassa ei laiteta rokotuksia pakollisiksi, tulee tämä kestämään vielä kauan. Lapset ja nuoret kärsii, heidän koulunkäynti kärsii, harrastukset kärsii.

Olkaa kilttejä ja lopettakaa omalta osaltanne tämä koronakurimus.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Ymmärrän nyt

Nyt viimeistään ymmärrän miksi jotkut päätyvät oman elämänsä lopettamiseen.Asia on tähän mennessä ollut vaikeasti ymmärrettävä. Vaikka parikin ystäväni takavuosina sellaiseen ratkaisuun päätyi.

Ymmärrän nyt miltä tuntuu olla selkä seinää vasten.

Ymmärrän nyt miltä tuntuu totaalinen epätoivo, tunne siitä että kukaan ei välitä eikä kukaan halua auttaa. Ymmärrän nyt millainen on sellainen tunne että eteenpäin ei enää pysty ottamaan askeltakaan. Ymmärrän nyt millaista on elää vailla toivoa paremmasta, elää odottamalla apua jota koskaan ei saa.

Totaalinen epätoivo. Se saa ihmisen itsensä lopettamaan.

Enkä enää pysty edes pisaraakaan paheksumaan näitä ihmisiä. Itse olen kuitenkin sellaisessa paikassa että elämän päättäminen ei ole vaihtoehto. Minulla on 1 + 4 jotka minua kaiketi vielä tarvitsevat.

Ainakin jonkin aikaa.

Toivon enemmän kuin mitään muuta, voisin vaikka rukoilla jos uskoisin sen auttavan. Voisin mennä polvilleni tai vaikka vajota sellaisen ihmisen jalkojen juureen joka sanoisi nyt että hoito jatkuu.

Antaisin vaikka toisen käteni.

Mutta huonolta näyttää. Senkin suhteen. Kuten monen muunkin asian osalta. Koitan vieroittaa itseni opiaateista. Kenties sen jälkeen ruhjotut aivoni toimisi edes hetken.

Kategoria(t): Ajatuksia

Loppu ja kyllästynyt

Nyt olen tullut siihen pisteeseen että en enää jaksa yrittää.

Buprenorfiini-laastari antaa jonkinlaisen vasteen kipuihin mutta sen käyttö on aikamoisen hankalaa. Vaikka lääkärini on sen määrännyt vaihdettavaksi viiden päivän välein, on iho laastarin alla niin sanotusti ruvella jo toisena päivänä sen paikalleen laittamisesta.

Ja kyllä. Olen kokeillut litkuja ja rasvoja, ennen ja jälkeen.

Eikä se ole vienyt pois näitä molempien jalkojen vihlomisia tai tunnottomuutta tai sähköiskun tuntemuksia tai voimattomuutta. Ja vaikka kuinka olen koittanut lihaksia vahvistaa, on suunta koko ajan alaspäin.

Tämän lisäksi vanha tuttu dystonia nostaa taas päätään.

Yläkropassa, pään ja kaulan ja hartioiden alueella alkaa olla samanlainen show kuin ennen syväaivostimulaattorin asennusta kuusi ja puoli vuotta sitten. Eikä siihenkään mitkään bentsot auta, ei vaikka niidenkin annosta on nostettu.

Olen kolme päivää koittanut saada lääkäriäni kirjoittamaan sellaiset reseptit että pääsisin bupren ajamaan alas. Mitään ei ole vielä kuulunut. Olen kolme päivää koittanut saada lääkäriltäni vastausta voisiko hän kirjoittaa jotain vastaavaa tabletteina tai sitten edes toiseksi ”parasta” opiaattia. Mitään ei ole vielä kuulunut.

Olen loppu ja totaalisesti kyllästynyt.

En enää jaksa kaatuilua. En enää jaksa voimattomuutta. En enää jaksa vihlovia kipuja. En enää jaksa helvetillistä kutinaa ja rakkuloita. En enää jaksa sitä että en pysty mihinkään.

En enää jaksa sitäkään ettei kysymyksiini vastata. Olen loppu ja totaalisesti kyllästynyt.

Kategoria(t): Ajatuksia

Tappelu

Olen pari päivää tapellut itseni kanssa siitä, tarvitsenko ranteeseeni kellon. Edellisen kerran sellaista olen pitänyt 31.12.2010, kun työt lopetin.

Silloin se lähti maailmalle ison raketin mukana. Tokkopa ehjänä selvisi. Toisen raketin kyydissä meni viimeiset kaksi käyntikorttia. Nykyinen minä ei enää tuolla tavalla roskittaisi, saati edes raketteja vuoden vaihtuessa ampuisi.

Mutta se tappelu.

Vastakkain on kaksi näkemystä. Se onko sellaisella käyttöä ja se että olisihan se mukava lelu, ”hyödyllisyytensä” lisäksi. Saisi katsella viestejä ja tulevia puheluita ja tarkistaa säätilan ja tietysti ajan. Ja mittaisihan se sykettä, veren happipitoisuutta ja untakin.

Mutta toisaalta, puhelin ei koskaan ole kymmentä askelta kauempana. Ja mitä minä sillä tiedolla teen paljonko veren happipitoisuus on. Tai että miten nukuin. Ja ajan voi katsoa keittiön seinäkellosta. Ja kyllä mie tiedän milloin hengästyttää tai väsyttää. Ei kai sellaisiin mitään kelloa tarvita.

Eli taidan siis voittaa materialistisen itseni ja en ala kelloa hankkimaan. Parempiakin rahareikiä on. Hävinnyt minä ei varmaankaan kauaa tappiotaan haudo.