Kategoria(t): Ajatuksia, Politiikka, Rovaniemi

Raha edellä päin puuta

Rahavetoinen Lapin Liitto ei sitten haudannutkaan ajatusta Jäämerenradasta. Mikä ei suinkaan suoranaisesti yllätyksenä tullutkaan, koostuuhan liiton puheenjohtajisto porvaripuolueiden poliitikoista.

Sellaisten puolueiden, joiden riveissä on Lapin puolustajiksi itseään kutsuvia, mutta jotka loppujen lopuksi puolustavat joko itseään ja omaa vaikutusvaltaansa tai itse tärkeäksi kokemiaan rahan ja vallan linnakkeita.

Luonto jäi hyväksi kakkoseksi rahan jälkeen, jos sitäkään.

Ja hännänhuipuksi päätöksenteossa jäivät ihmiset joiden päivittäiseen elämään radan mahdollinen rakentaminen tulee kaikkein eniten vaikuttamaan. Näitä ihmisiä ei edes haluttu kuunnella. Vaikka he kovasti kuulluksi yrittivätkin tulla.

Koska niihin linnakkeisiin asti se ei vaikuta. Muutoin kuin sillä kuuluisalla viimeisellä rivillä.

Sinä aikana kun itseni olen lappilaiseksi mieltänyt, ovat lappilaiset päättäjät luulleet maakunnasta liikaa. Toki esimerkiksi matkailulla menee tällä hetkellä hyvin. Mutta kuinka kauan? Ei kovin, uskallan veikata. Lappia ei sen luonnolla ja rauhalla pysty enää kovin pitkää massoille markkinoimaan.

Samalla kun luontoa tuhotaan ja rauhaa rikotaan.

Ei Lapista koskaan tule mitään suurten rahtimäärien kuljettajaa, eikä lappilaisista kaupungeista millään tavalla kansainvälisesti merkittäviä keskuksia, ei urheilun eikä minkään muunkaan saralla.

Jos ei mentäisi raha edellä puuta päin, vaan ihminen edellä hitaasti ja varmasti kohti Lapin ja sen asukkaiden valoisaa tulevaisuutta.

 

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Politiikka

En pysty ymmärtämään

Hermot kohta menee, kolmen tytön isällä.

Sen verran paljon naisvihaa on ainakin omassa some-kuplassani viime päivinä esiintynyt.

En enää pysty ymmärtämään sitä misogynian määrää mitä suomalaisten miesten suusta, tai siis näissä tapauksissa näppäimistöiltä internettiin pääsee. Vähättelyä, tytöttelyä, uhkailuja – siis suoranaista vihaa. Naisia ja tyttöjä kohtaan.

Aivan helvetin pelottavaa ja yhtä lailla ahdistavaa.

Maailma ei ole valmis tyttölapsille. Ei edes Suomi, vaikka osa meistä kuvittelee elävänsä kukkien ja keijukaisten keskellä, vailla murheita, vailla ongelmia. Vaikka tosiasiassa elämme keskellä epätasa-arvoa ja tiettyihin ihmisluokkiin kohdistuvaa kurjuutta.

Ja vihaa.

Kuka vähänkään täysissä järjissään oleva ihminen pystyy toivomaan toiselle pahaa, uhkailemaan väkivallalla, fantasioimaan kohteensa kokevan kamalia asioita? Kuka vähänkään järjissään oleva luulee olevansa parempi kuin joku toinen?

En enää pysty ymmärtämään.

Pystyn lähinnä pelkäämään omieni puolesta. Ja sen millaiseen maahan ne tulevat aikuistumaan, mitä kaikkea joutuvatkaan vielä kohtaamaan ja kokemaan. Miten ihmeessä osaan ne kaikkeen tähän valmistamaan?

Toivoa toki aina voi. Mutta viime päivinä se on ollut aika vaikeaa.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Pidempi kuin pitkäperjantai

Taitanee olla maanantai? Päivistä menin sekaisin jo viime viikolla. Välillä pitää ihan pysähtyä miettimään mikä päivä milloinkin on.

Aurinkoinen ainakin, ja pitkä. Luulisin pidemmäksi kuin pitkäperjantai. Huomenna kai kuitenkin arki jatkuu. Normaalisti? Mene ja tiedä, mutta jatkuuhan se.

Odotettavissa on lasten kuljettelujen, ruokien laittamisten, siivoamisen, rengasrallin ja yhden Oulun reissun lisäksi todennäköinen tappelu paikallisen sairaalan kanssa ja toinen jossain apteekissa farmaseuttia vastaan.

Joka toinen kerta joudun selittämään. Toivottavasti nyt olisi se kerta jolloin en.

Päätin etten aio antaa periksi sen sairaalan kanssa tappelemisen kanssa. Aion kerrankin pitää puoleni, vaatia, enkä enää tyytyä sanoihin ”katsotaan” tai ”selvitellään” tai jotain muuta yhtä tyhjänpäiväiseltä kuulostavaan.

Koska olen niin helvetin väsynyt. Sisältä ja ulkoa. Fyysisesti ja henkisestikin.

Pitänee vaan ensin vetää syvään henkeä, asennoitua ja valmistautua, ja sanoa itselle ettei hermojen menettämisellä voita mitään.

Jospa siinä nyt onnistuisin.

Onneksi tuo arki kuitenkin taas alkaa. Vaikka sekin väsyttävää on. Koska arki vaimon ja arki tyttärien kanssa ovat kivijalkani. Niiden avulla pysyn pystyssä, sisältä ja ulkoakin.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Toivosta epätoivoon, ja takaisin?

Olen lähes neljännesvuosisadan sairastamisen aikana käynyt läpi jos jonkinlaisia tilanteita ja tunteita. Aika, joka noinkin pitkä on, opettaa lähestulkoon kuten Siperia.

Välillä on tuntunut kuin olisin kuopassa ja sieltä kun ylös koittaa kiivetä putoaa askel askeleelta alemmas. Ja välillä taas siltä että asiat sujuvat, löytävät paikkansa ja aikansa, apua saa ja joskus se jopa auttaa.

Vaikka kuoppaan putoamiset ja ajoittaiset leijumisen tunteet osin selittyvät kemikaaleilla tai onnistuneilla taikka epäonnistuneilla hoitokokeiluilla, on valitettavasti ihmisillä suurtakin suurempi osuus pitkäaikaisesti sairaan ihmisen tunnetiloihin.

Lähes neljännesvuosisadan sairastamisen jälkeen en toden totta lähde terveyskeskukseen.

Vaikka minulle niin koitettiin ehdottaa, tilanteessa jossa apua olisin kaivannut.

Vaikka tuosta selvisin, kiitos yhden lääkärin, olen taas putoamassa siihen kuoppaan. Pää on vielä maanpinnan tasalla, mutta jos aivoihini asennetut laitteet eivät enää jaksa apua antaa, pelkään putoavani liian syvälle.

Heilun, hytkyn, vapisen. Kohta ihan yhtä paljon kuin ennen asennusta. Ja sen lisäksi kivut ovat ajoittain sietämättömiä ja voimattomuuden tunne puolessa kropassani ihan liian voimakas. Sormet eivät toimi ja välillä tuntuu että pystyssä pysymisen lisäksi ajatteleminenkin alkaa olla aika haastavaa.

Haluaisin, toivoisin ja ehkä jopa vaatisin että sairaalani ei minua unohtaisi ja koittaisi ohjailla terveyskeskukseen. Jospa joku tulisi ja sanoisi että tuleppas tänne, katsotaan mitä vielä voisi yrittää. Ei minulle enää riitä että joku jossain sivulauseessa sanoo jotain että ”katsotaan”, tai että ”otan puheeksi”. Joskus. Ehkä.

Haluaisin konkretiaa.

Koska tässä iässä ja tässä kunnossa alkaa vaihtoehdot olla vähissä.

 

Kategoria(t): Ajatuksia

Pieni vihainen ukko

Otsikko ei viittaa minuun.

Vaikka ukko olenkin, ja ajoittain vihainenkin. Pieni vaan ei ole oikea sana minua kuvaamaan.

Perheeseemme kuuluu kaksi ja puoli koiraa. Ne kaksi on isohkoa Jämtlannin pystykorvaa ja se puolikas on se pieni vihainen ukko, kohta kymmenen täyttävä meksikon lahja maailmalle, eli chihuahua.

Kärtyiseksi sen on varmaan tehnyt sen pieni koko. Ja se etten ole sitä aikanaan kovin hyvin osannut kouluttaa. Kyllähän se tottelee, ajoittain. Mutta aikasen rasittava osaa olla.

Mutta myös rakastettava.

Kevään tulemisen näillekin leveyksille huomaa myös siitä, että pieni vihainen ukko alkaa taas viihtyä ulkona. Muutenkin kuin tassunpohjat palellen niitä pakollisia asioita lumihankeen tekemässä. Nytkin jäi takapihan terassille aurinkoon, eikä normaaliin päiväunipaikkaansa eli lattialämmitettyyn pesuhuoneeseen.

Vaikka otsikko ei siis minuun viitannut, on meillä tuon koirantapaisen kanssa yhteistä ukkouden ja ajoittaisen vihaisuuden lisäksi se että molemmat pidämme keväästä, kesästä ja lämmöstä yleensäkin.

Kevään ukkeleita molemmat.