Kategoria(t): Yleinen

Rauhasta paniikkiin muutamassa sekunnissa

Olen hiljalleen sisäistänyt sen, että sairauteni tai aivojeni vamma eivät koskaan tule kokonaan häipymään. Ja että saattaa tulla aikoja, jolloin se pahemmaksikin muuttuu.

Hiljalleen olen myös huomannut motoriikkani heikentyneen. Joskus eivät sormet tottele, joskus jalat menevät ihan omia menojaan. Ja joskus huomaan koittavani rusettia kengännauhoihin jo viidettä minuuttia siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ja joskus tuskailen viidennen luokan matematiikassa, seitsemännen en enää edes viitsi vilkaistakaan.

Harvemmin kuitenkaan olen vielä paniikin valtaan joutunut. Tilanteeseen jossa en kerta kaikkiaan pysty lukemaani tai kuulemaani ymmärtämään ja sisäistämään. Mutta kun tällainen tilanne päälle tulee, pääsee rauhallisuudesta paniikkiin ja hätään alle aikayksikön.

Mikä nyt vaan on kohtalaisen v*ttumainen juttu.

Se tunne kun koitat miettiä ja miettiä mutta et kerta kaikkiaan pysty saamaan ajatuksesta kiinni, et mistään suunnasta vaikka kuinka yrität.

Sitä pelkään.

Ja siihen tunteeseen, siihen hädän ja paniikin ja epätoivon sekoitukseen en todellakaan ole vielä oppinut. Totta puhuen, en oppia edes haluaisi.

 

 

 

 

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Varoituskolmio?

Aina ei terveelläkään mene ihan putkeen. Saati sitten vaivaisellakaan.

Joitain kertoja minua on tärinän, vapinan tai horjumisen vuoksi humalaiseksi luultu. Tai koitettu vuosisadan krapulalle naureskella. Nämä kerrat olen koittanut huumorin avulla sivuuttaa, naureskella minulle naureskelevien tahdissa.

Mutta tilanteessa jossa sormien toimimattomuuden vuoksi saan kahden kilon jauhopaketin marketin kassan eteen totaalisesti räjähtämään, pystyy lähinnä nolostumaan ja anteeksi pyytelemään.

Onnekseni takanani ei kovin suurta jonoa ollut. Ja onnekseni kassa ei asiasta sen suurempaa numeroa tehnyt. En varmasti ollut ensimmäisen töpeksijä.

Mutta kun itse tiedän miksi pussi tippui.

Vaikka koitan aina keskittyä liikkeisiini, niiden vauhtiin, siihen että jalka pitää kävellessä laittaa aina toisen eteen ja siihen että tavaroita nostaessa kaikkien kymmenen sormen tulisi olla tehtäviensä tasalla, en näköjään aina pysty muutamaa niistä kymmenestä oikealla tavalla käskemään.

Ja se, lievästi sanottuna, ottaa elektroniikan täyttämään päähän.

Olen aika ajoin miettinyt toista tatuointia. Jospa sen aiheeksi pitäisi laittaa varoituskolmio.

Eteen ja taakse.

Kategoria(t): Ajatuksia

Sarjaloukkaantujien luvattu maa

Oi ihmeellisiä aikoja.

Sellaisia, mitä kukaan ei olisi pystynyt parikymmentä vuotta sitten kuvittelemaankaan.

Tiedon, niin oikean kuin valheellisenkin välittäminen on tehty niin helpoksi, että jokainen voi olla oman elämänsä tietotoimisto. Jokainen pystyy reaaliajassa välittämään mahdollisesti tuhansille ja taas tuhansille elämänsä tärkeät tapahtumat sekä mielipiteensä toisen ihmisen elämän tärkeistä tapahtumista.

Hyvä juttu.

Sääli vaan, että se minkä koemme tärkeäksi tai merkitykselliseksi, on kaikilla niin kovin erilaista.

Ei toki ole minun asia alkaa erittelemään kanssaihmisteni jokapäiväisten tapahtumien merkityksellisyyttä. Tai sitä mikä jonkun mielestä on asiana juuri sillä hetkellä koko maailmankaikkeuden tärkeimmästä päästä.

Eikä todellakaan sitä, millainen tapa ajatella, toimia ja elää pitäisi olla juuri se oikea.

Toivoisin vaan ihmisiltä kykyä asettua toisen asemaan. Kykyä käsittämään se, että elämme edelleen maassa jossa on kuitenkin jonkinlainen oikeus olla eri mieltä. Kykyä osaa ottaa toisen suruun – ja iloonkin.

Kykyä laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Näinä ihmeellisinä aikoina olemme pääosin katkeria, itsekkäitä, vihaisiakin. Loukkaannumme jos mielipidettämme tai aatettamme jollain tavalla väheksytään. Otamme kasapäin herneitä sieraimiimme jos joku vain kehtaakin olla kanssamme toista mieltä.

Emmekä näe sitä mikä toisen ihmisen syvälle kuoppaan asti polkee.

Jospa alkaisimme ymmärtämään enemmän ja loukkaantumaan vähemmän. Ja antaisimme toisillekin mahdollisuuden.

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Sairauden oppiminen

Kolmatta kymmenettä vuotta olen sairastanut.

Enemmän ja vähemmän, kovasti kipuillen ja tarmokkaasti vapisten.

Ja yhtä kauan olen koittanut oppia oikealla tavalla sairastamaan.

Siten etten enää tuntisi suunnatonta syyllisyyttä siitä etten toimi normaalisti. Siten että oppisin antamaan itselleni anteeksi. Siten että saattaisin edes jossain määrin hyvällä omallatunnolla antaa kivun viedä

Koska vasta nyt alan hiljalleen oppia ettei minun välttämättä ole tarvetta tuntea itseäni riittämättömäksi, ettei minun välttämättä ole tarvetta potea huonoa omaatuntoa siitä millaiseksi olen muovaantunut.

Ja vasta nyt ymmärrän millainen minusta vielä saattaa tulla:

Huonompi ja vieläkin sairaampi.

Jospa siis oppisin antamaan itselleni anteeksi. Antamaan itselleni oikeuden olla maanantaikappale. Silloin ei kaiketi enää ottaisi niin kovasti päähän.

Nätisti sanottuna.

Kallista ja vaikeaa. Hermoja kysyvää ja hermoja vievää. Väsynyttä ja pahoinvoivaa. Surua ja liian vähän iloa.

Sairastamisella on liikaa erilaisia muotoja. Kaikkien muotojen haltuun ottaminen ja niiden edes osittainen selättäminen on vaan niin pirun vaikeaa.

Kategoria(t): Lapset, Terveys

Sairastamisen sietämätön vaikeus

Kun parikymppisenä aloin ensimmäisiä oireita saamaan, en osannut kuvitella, en lähellekään, millainen ura sairaana olisikaan edessä.

Eihän sitä silloin osannut, eikä edes halunnut ajatellakaan, että seuraavan neljännesvuosisadan aikana oireettomat päivät tulevat olemaan vähissä.

Ja jos joku olisi sille parikymppiselle minälle sanonut että viitisenkymmentä toinen toistaan kovempaa kemikaalia tulet kokeilemaan, tai että aivoihisi asennetaan sähkölaitteita, niin pihalle olisin niin sanotusti nauranut.

Moni on koittanut uskotella että kaikkeen tottuu. Että asioiden kanssa oppisi elämään.

Väärässä ovat olleet, pääosin.

Kyllähän joihinkin asioihin tottuu. Turtuukin. Ja kyllähän tiede koko ajan menee eteenpäin. Lääkkeitä ja hoitomuotoja tulee ja menee. Jotkut tepsivät johonkin, jotkut taas toiseen ja liian moni taas ei mihinkään.

Mutta siihen, että elämäni tärkeimmät ihmiset ja ihmiseksi kovaa vauhtia kasvavat näkevät ja kokevat kipuni, huonon oloni, liikkumisen vaikeuteni, joskus jopa suoranaisen tuskani… Siihen ei totu koskaan.

Ei ole kahdeksanvuotiaan asia isänsä puolesta sitä tuskaa tuntea. Sillä on ihan tarpeeksi elämistä omassa kahdeksanvuotiaan elämässään.

Koitan siis taas oppia hymyilemään enemmän.

Vaikka sairastaminen voi ajoittain olla sietämättömän vaikeaa.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Aivojen, ei älyn vamma

Tapahtuma joka maailman omalta osaltani muutti täyttää kohtapuoliin pyöreitä vuosia.

Joidenkin mielestä loppukesän alkuyön tunteina taivaalta putosi nyrkinmallinen kivi vaakatasossa suoraan ohimolleni, kun taas joku saattaa tapahtumaa myös raukkamaiseksi väkivallan teoksi kutsua.

Kumpi tahansa, maailmaa muuttavaksi se joka tapauksessa osoittautui. Elämä otti tuossa hetkessä aivan uuden ja suunnittelemattoman suunnan.

Työn tekeminen alkoi hiljalleen vaikeutua. Muistini ei pelannut enää samalla tavalla kuin aiemmin. Asioiden hahmottamiseen alkoi kulua entistä enemmän aikaa. Ja sairastamani neurologinen sairaus alkoi pahentua odotettua nopeammin ja voimakkaammin.

Käsitykseni ihmisen moraalista, ja ihmisen kokemista tunteista muuttui täysin ja totaalisesti. Silloin, kymmenen vuotta sitten aloin lopullisesti uskoa ihmisen pahuuteen. Olin kaikkeen tapahtuneeseen äärimmäisen vihainen. Janosin kostoa ja kaipasin oikeutta.

Nyt olen kymmenen vuotta vanhempi ja haluaisin ajatella myös olevani yhtä lailla viisaampi. Kaipaan edelleen oikeutta. Olen sairaampi kuin koskaan aiemmin. Tärisen ja vapisen, horjun ja kaatuilen. Syön kymmenen kertaa vahvempia lääkkeitä kuin kymmenen vuotta sitten.

Mutta kuitenkin olen ja elän.

Koitan nauttia hetkistä jotka nautittavaksi on tarkoitettu. Koitan auttaa tyttäriäni oppimaan elämästä ja elämisestä siten että niistä kasvaisi mahdollisimman hyviä ihmisiä. Ja koitan rakastaa tavalla joka meille kaikille olisi paras mahdollinen.

Aivojen vamma tai aivojen sairaus ei välttämättä ole älyn vamma tai sairaus. Vaikka tärisen ja vapisen, horjun ja kaatuilen, olen silti sama kuin kymmenen vuotta sitten.

Tai ehkä joiltain osin parempikin.