Huomasin jälleen miettiväni sitä tosiasiaa kuinka kroonisesti sairaalla alkaa jossain vaiheessa sosiaaliset kontaktit vähentyä. Lukuunottamatta tietysti läheisintä perhepiiriä ja liian tutuksi tullutta terveydenhuollon henkilökuntaa.
Osa ystävistä jää sinne jonnekin. Lähestulkoon kaikki tuttavat sitäkin kauemmas. Ei kipukroonikko jaksa harrastuksia, oli ne kuinka istumahomnia hyvänsä. Eikä kipukroonikko aina jaksa edes kauppaan lähteä. Ei edes tuohon viereen vaikka niin kovin paljon tekisi mieli tuoretta pullaa toisen aamukahvin kanssa.
Ystävien katoaminen tapahtuu hiljalleen. Yleensä sitä mukaa miten kipukroonikon tila huononee. Eikä kipukroonikko välttämättä aina itse ole se suurin syypää. Joku saattaa sairasta jollain tasolla pelästyä, vältellä kun ei tiedä mitä sanoa ja mitä tehdä. Joku ei välttämättä ymmärrä millaisen ponnistelun, henkisen ja fyysisen takana jonnekin lähteminen saattaa olla.
Itse, siis kipukroonikkona, koen että minulla on jäljellä kaksi ystävää, jokunen tuttava ja kourallinen niitä kylän miehiä. Sosiaalisen median kautta ainakin itse olen saanut uusia tuttavuuksia tai vähintään juttuseuraa. Mutta noiden kahden osalta minulla tulee aika ajoin huono omatunto. Pitäisikö yrittää itsekin vielä enemmän? Koittaisiko kaivaa jostain sen ylimääräisen ja viimeisen voimanrippeen?
Valitettavan usein jään noiden kysymysten kanssa makaamaan kotiin. Kun ei vaan kerta kaikkiaan pysty, ei jaksa, ei kykene ja vähän samalla pelottaakin. Pelottaa että jos kaadun ystävän luona kivun lyödessä jalat alta. Ja se miten ystävä reagoi nähdessään sairauteni pahentuneen.
Pitkäaikaissairaana olen kuitenkin sen verran onnellisessa asemassa että minulla on mahtava perhe. Loistava puoliso, maailman parhaat tyttäret ja maailman paras pieni poika.
Moni, aivan liian moni ei samasta pääse nauttimaan vaan jää yksin potemaan, kenties kärsimään, täysin vailla järkeviä sosiaalisia kontakteja.
Arkipäiväinen 