Pitkäaikaisesti sairaalla on hyviä ja huonoja hetkiä. Sairaus saattaa joskus viedä äärimmilleen jonkin henkisen jyrkänteen reunalle. Kun taas joskus saattaa olla tunti, kaksikin jolloin koko paskamaisuus on poissa mielestä.
Itse olen yrittänyt lähestulkoon kaikin mahdollisin keinoin oppia elämään jatkuvan kivun ja lihasten oireilun kanssa. Mutta aina kun tuntuu pääsevän metrin verran ylöspäin tästä kuopasta huomaakin pudonneensa kaksi.
Vaikeaa. Ainakin minulle.
Samalla murjotut aivoni raksuttavat tuhatta ja sataa miettien onko kaikki mahdollinen tehty. Ja jatkuvasti tulee mieleen seikkoja jotka olisi pitänyt edellisellä lääkärin vastaanotolla muistaa sanoa. Neurologia en ole edes nähnyt sitten viime elokuun.
Ja en kertakaikkiaan suostu uskomaan siihen että jokainen polvien vihlaisu, reisien viiltely, jalkojen voimattomuus tai sormien kipu ja toimimattomuus olisi aina vain sen rakkaan perussairauteni syytä.
Eikä aivovamma tee asioita yhtään helpommaksi. Läheiseni turhautuvat siihen että en muista. Siihen että en ymmärrä mitä joku tarkoittaa. Siihen että toistan asioita joita luulin etten ollut vielä sanonut.
Nämä aamuiset muutamat hetket ovat kipujen kannalta parhaita. Mutta kun ilta koittaa tulee kävelykepille tarvetta ja sanomisieni sensurointi on aiheellista. Ja kaiken muun lisäksi halu olla hyvä isä kaikille neljälle on palava ja se sammuu vastoin tahtoani päivittäin.
En tiedä tämän hetkisestä tilanteesta muuta kuin sen että on pakko jaksaa. Mutta helvetin vaikeaa siitä on tehty.
Arkipäiväinen 