”Miten tähän jouduinkaan,
Ei ruotiminen johda mihinkään.
Sen vain tästä ymmärrän,
En yksin ole luotu kestämään”
Näin laulaa yksi kovimmista kotimaisista. Mokoma. Ja osuvasti. Minua ainakin sivaltaa niin läheltä että hiukset vaan heilahtaa.
Jouduin tähän tahtomattani. Tätä sairautta en itselleni valinnut saati tahtonutkaan. Mutta kuten Marko Annala laulussaan sanoo, ei sen ruotiminen totta tosiaan auta yhtään.
Vaan ihan päinvastoin, yleensä.
Yksin en onneksi ole. Minulla on tuo minua viisaampi ja neljä ihanaa lasta. Joista kolme jotain ymmärtää. Eri asia vaan on se, mitä ne ymmärtää ja milloin. Ja kuinka kauan. Koska yksin en enää jaksaisi, hyvä että edes näin.
Musiikilla on sellainen voima jota minä en muista taiteen lajeista löydä. Voima joka iskee syvälle, joskus jopa liikaakin. Voima joka auttaa selvittämään niitä huonojakin ajatuksia jotka päässä silloin tällöin liikkuu. Voima joka kääntää takaisin oikealle polulle jos polulta joskus harjautuu. Musiikki antaa muistoja ja auttaa muistamaan. Vaikkei aina haluaisi.
Musiikki sai minut voimaan fyysisesti pahoin aina kun kuulin yhtyeen musiikkia jonka keikalla minut tallottiin maan rakoon ja siitä vähän syvemmällekin.
Eli voimaa jota ei sovi vähätellä.
Mutta tärkeintä musiikissa, sen antamissa voimissa, hyvissä ja pahoissakin tilanteissa on se että aina se kuitenkin loppujen lopuksi rauhoittaa. Saa paremmalle tuulelle ja kääntää niitä ajatuksia kohti parempaa.
”Keneen puoleen kääntyisin, Kuka löytäisi minut pimeän keskeltä?”
Musiikki.
Arkipäiväinen 