Mietin aika ajoin kirjoittaessani että kerronko liikaa vaivoistani, sairaudestani ja niihin liittyvistä tunteistani. Ja aina tulen siihen johtopäätökseen että en.
Tämä on eräänlaista terapiaa, keino mikä omalla tavallaan estää tulemasta tätäkin hullummaksi. Tapa jolla saan sanottua kirjoittamisen keinoin minua ja mieltäni vaivaavia asioita. Asioista puhuminen kun aina jonkin verran auttaa.
Vaikka puhuminen ei kipuja pois vie. Tai oikaise jalkojani oikeaan asentoon. Tai anna toisen käteni toimia siten kuten käden pitäisi toimia.
Koska muuten tällainen tilanne, tämä sekalainen soppa kaikkea minkä keskellä tällä hetkellä istun, saisi minut räjähtämään. Ja sellaiseen ei tällä hetkellä kerta kaikkiaan ole varaa. Tai tarkemmin ajatellen siihen pisteeseen ei koskaan tarvitsisi joutua, räjähtämisen partaalle. Ei minun eikä kenenkään muunkaan.
Olen jo monta kertaa myöntänyt itselleni että en tästä tule koskaan parantumaan. Paranemaan, tiedä häntä, mutta en parantumaan, Ja olen monen monta kertaa todennut ettei mikään lääkkeistäni kipuja tai lihasten oireita kokonaan pois vie. Ei lailliset eikä laittomatkaan lääkkeet tai päihteet.
Kirjoittaminen ja pillereiden popsiminen siis. Siinä keinot joilla eteenpäin. Aina hetken verran kerrallaan.
Arkipäiväinen 