Pahoinvointialueella on nykyään sellainen käytäntö perusterveydenhuollossa että jos tarvitsee apua, pitää täyttää lomake ATK verkossa.
Sen pohjalta miettivät, nuo jumalista seuraavat, mitä kannattaa tehdä. Jos tehdään.
Täytin viime viikonloppuna lomakkeen jossa kerroin ettei paikallisen sairaalan neurologian poli pysty auttamaan koska ei ole lääkäreitä ja kipuklinikalta kysyessä sain vain tylyn vastauksen että ”asiasta ei tämän enempää keskustella”.
Vaikka oma, irtisanoutunut neurologini kipuklinikalle oli aika kovin sanankääntein antanut ymmärtää että Melaranta tarvitsisi apua.
No se lomake.
Sain tekstiviestin jossa hoidon järjestelijä kertoi laittaneensa avunpyyntöni eteenpäin. Jos ottavat yhteyttä niin ottavat 1-2 viikon sisään. Ja kirjaimellisesti pyysin apua.
Olo on sietämätön.
En tiedä mitä tapahtuu jos sieltä en lääkärille aikaa saa. Todennäköisesti minua viisaampi aloittaa kirjelmöinnin sinne ja tänne ja edes takaisin. Kai nyt jossain päin maapalloa joku lääkäri minullekin pitäisi olla.
Näin voisi kuvitella.
Veikkaan todellisuuden märän kipulaastarin kuitenkin jälleen kerran iskevän päin näköä. Paljon on minua pyöritelty polilta polille, piikiltä toiselle, kuvauksesta kuvaukseen, reseptejä on kirjoitettu ainakin viidelle kymmenelle eri valmisteelle.
Joko nostavat kädet pystyyn tai tyhjentävät resepti-listani.
Itselläni ei ole enää vuosiin ollut virtaa saati kärsivällisyyttä erinäisiin valituksiin. Mutta tämän tien käyn loppuun asti. Ihan vittuillessani. Jos ei siis edes vastaanotolle pääse.
Pakkohan minun jonnekin on päästä. Hautaan kun en vielä ole valmis.
Arkipäiväinen 