Tästä pari viikkoa niin olen ollut isä 19 vuoden ajan. Tämä oli silloin synttärilahja, syntyi päivää ennen omaa syntymäpäivääni. Tästä reilut pari vuotta tuli toinen. Tyttö sekin. Rakastuin siihenkin ensi silmäyksellä.
Nelisen vuotta meni kolmannen tyttären syntymään. Silloin olin jo pahemmin sairas, aivovamman hankkinut ja työt lopettanut.
Joskus tein liikaa töitä ja pään muussaamisen jälkeen muisti alkoi toimia eri tavalla. Mutta yhtä asiaa en ole unohtanut enkä unohda koskaan. Rakastan niitä kuuhun ja takaisin.
Kymmenen vuotta sitten elämääni astui ihminen jonka olemassaolosta kiitän mielessäni joka päivä. Kun olimme jo varmoja että elämme joka toinen viikko kahdestaan saimme lahjoista parhaan, ihanan, iloisen pienen pojan.
Muistan aivojeni vastustuksesta huolimatta sen lauantai aamun kun tämä aikoinaan elämääni tullut istui keittiön pöydän ääressä herätessäni ja kertoi.
Ja muistan olleeni onnellinen.
Jos tuota minua viisaampaa ei oteta lukuun, ovat nuo neljä elämäni suola, sokeri ja hoitava lääke yhtä aikaa. Ja en voi muuta kuin olla onnellinen kun saan kutsua itseäni niiden isäksi.
Tytöt ottivat helposti pojan veljekseen. Ja mitä isommaksi poika kasvaa, ottaa se niitä enemmän ja enemmän siskoikseen. Ei olla koskaan puhuttu puolikkaasta veljestä tai puolikkaista siskoista. Poika alkaa hiljalleen ja omaa tahtiaan ymmärtämään ja valitettavasti ikävöimään. Vuoroviikot kun vielä kotona asuvien kanssa vietetään.
Isänä ja sairaana kroonikkona oleminen on ajoittain hankalaa ja henkisesti sitäkin useammin. Isommat yleensä ymmärtää mutta kolmivuotiaalle juttu ei ihan kokonaan ole mennyt perille. Liian usein luulen olevani huono isä, mutta alan koko ajan enemmän nähdä niissä kaikissa pieniä juttuja joista huomaa että ne ymmärtää. Huonot aivoni, jatkuvan kipuni ja kehnon liikkumiskykyni.
Vaikka se onkin niitä kohtaan ihan helvetin epäreilua.
Arkipäiväinen 