Olin joskus aika aktiivinen. Nuorena tehtiin kavereiden kanssa kaikenlaista. Joskus järkevää ja joskus vähemmän järkevää.
Kun lapsia alkoi tulla, kuljin paljon vaunujen kanssa, kunkin tytön kanssa vuorollaan ja jossain vaiheessa koiro mukana. Pitkiäkin lenkkejä. Lutollakin ehdin koskia laskemaan. Niitä oli kolmen päivän aikana yli kymmenen.
Minua viisaamman kanssa, elämäni uudessa vaiheessa käveltiin koirojen kanssa pitkähköjä matkoja. Kerran jopa Yllästunturia ylös ja alas, kilometrikaupalla.
Ja kun kaikki kolme tyttöä harrasti, olin seuratoiminnassa aktiivinen. Järjestelin reissuja, talkoilin, kaikkea mitä judoisä saattoi tehdä. Sekin jäi ja helvetin paha maku suussa. Jälkeenpäin ajatellen oli selvä jako niiden aikuisten välillä jotka harrastivat judoa itse ja niiden jotka ei.
Sitten tuli poika. Lahjana, osin yllätyksenä. Ja samoihin aikoihin aloin löytämään itseni liian usein maasta maksamasta. Ihan vain siksi että jalat ei enää toimineet kuten piti. Laitoimme minut kantamiskieltoon ja minua viisaampi löysi jostain päin internettiä pyörillä olevan sängyn jolla pojan kanssa rullailtiin ainakin reilu vuosi. Se tuntui liian isolta menetykseltä isänä.
Kuten moni muukin asia vuosien varrella, kaikkien neljän suhteen.
Nyt istun kotona, kipuun koteloituneena ilman sen kummempia kontakteja ympäröivään maailmaan. Jos semi-aktiivista somettamista ei lasketa. Kun sairaus imaisi lopullisesti, suuri osa ystävistä ja kavereista unohti olemassaoloni, osaan en itse enää jaksanut, enkä jaksa edelleenkään olla yhteydessä. Osa on ajatuksissani, lähinnä ne vanhimmat sekä uudemmista ne jotka ymmärsivät tilanteeni.
Osalle näytän kuvitteellista keskisormea.
Yksi vanhimmista ystävistä, niiltä nuoruuden ei-niin-viisailta vuosilta löytyi uudestaan muutama vuosi sitten, parin vuosikymmenen jälkeen. Sellainen ystävä joka ymmärtää millaista paskaa elämä pahimmillaan saattaa olla. Ja sellainen ystävyys on kullan arvoista. Toivottavasti se itsekin tietää sen.
Ajoittain ajattelen millaista olisi olla taas terve. Olisinko jollain tavoin erilainen? Ja joka kerta jään vaille vastausta. Moni on sanonut että pitäisi hyväksyä. Ja olen kyllä tosissani koittanutkin. Huonolla menestyksellä tähän mennessä. Kolme vuosikymmentä sairaana on aika hankala paikka hyväksyä kaikkine menetyksineen.
Enkä ole ollenkaan varma kannattaako edes yrittää hyväksyä. Ehkä opetella elämään uudelleen mutta ei hyväksyä. Luulen että on mahdotonta unohtaa se että joku potki pääni muuskaksi ja aivoni pysyvästi vammaisiksi. Ja tiedän että on mahdotonta olla ajattelematta itse sairauden aiheuttamaa kipua. Täysin mahdotonta, koska koko ajan se kaverina kulkee, sinne minne minäkin.
Itsesäälin osaan vallan hyvin. Jopa mestarillisesti. Ja jos jostain oikeasti pystyisi irtautumaan olisi se oikea. Elän päivä kerrallaan. Mutta onneksi niissä päivissä on mukana minua viisaampi ja lapset.
Ehkä joku on kuitenkin mennyt niin sanotusti putkeen.
Arkipäiväinen 