Koirot

Niitä on vuosien varrella ollut elämässäni useita. Suurin osa ollut ja mennyt mutta silti muistoissani.

Niillä on aikamoinen kyky aistia ihmiseläimen tunnetiloja. Toki kuka tai mikä tahansa olento huomaa vaikkapa totaalisesti raivostuneen ihmisen huudon ja mölinän mutta uskallan väittää että harvempi tunnistaa fyysisen tai henkisen tuskan.

Mutta niitäkin on.

Tapoihini kuuluu, mutta ei tarkoituksella, kaatuilla silloin tällöin. Joskus enemmän ja joskus vähän sitäkin enemmän. Muutama päivä sitten kun jalat petti alta puhtaasti viiltävän kivun vuoksi, rouva Karjalainen reagoi silmän räpäyksessä ja ilmestyi lattialle viereeni nuolemaan käsiäni ja kasvojani.

Eikä se ollut ainoa kerta kun olen vastaavaan törmännyt.

Ja onhan koiron rapsuttaminen aika rentouttavaa hommaa. Molemmille. Vanha kärtyisä chihuahuamme ei näissä koirien tunnetaidoissa mikään mestari ole, mutta monet kerrat olen sitä silitellessä miettinyt että kiva kun on olemassa.

Tämä karjalainen kodinvaihtaja, nykyään täysivaltainen perheenjäsen on tuossa aistimisessa kova luu. Se elää muutenkin rapsutuksista ja halauksista ja tykkää tuijottaa suoraan ja syvälle silmiin. Ei siis ihme että sillä on kyky huomata kun jokin on huonosti.

Vaikka nuo karvanaamat eivät minua paranna, on molemmat, ja kaikki niitä ennenkin olleet omalla tavallaan kipua lievittämässä.

Ainakin henkistä tuskaa.