Käyttääkö vai eikö, opiaatteja, siinä pulma.
Pulma jota olen joutunut viime aikoina miettimään liikaakin. Ensin viime syksynä kun oma, hyvä neurologini lopetti paikallisessa sairaalassa työskentelyn. Sen jälkeen uudestaan kun samaisen sairaalan kipuklinikka ei suostunut ottamaan potilaaksi. Sen jälkeen, ja oikeastaan koko ajan miettimään mistä saan uuden reseptin käyttämälleni lääkkeelle. Opiaattivastaisuus kun kasvaa ja laajenee. Koko ajan löytyy uusia tarinoita siitä kun joku lääkäri kaikessa viisaudessaan joltain kipukroonikolta katkaisee lääkityksen seinään. Jopa ilman mahdollisuutta hitaaseen alasajoon, kaameiden vieroitusoireiden välttämiseksi.
Miettimistä siis kerrakseen.
Lisäksi olen alkanut pohtia sietokykyäni. Kun näyttää siltä ettei nykyinen, suht maltillinen annostus enää tepsi. Kipu on vallannut elämäni uudestaan, jonkinlaisen suvantovaiheen jälkeen. Kannattaako edes yrittää pyytää annostuksen nostamista? Kuinka kauan nostaminen vaikuttaa ja auttaa? Koska tiedän millaiset ne viekkarit pahimmillaan on, niin näin maallikkona voisi kuvitella että mitä suurempi annostus, sitä kauemmin maltillinen alasajo kestää. Ja pahimmassa tapauksessa, hallitsematon lopetus tulisi olemaan isommalla annostuksella vieläkin karmeampaa.
Liian harva lääkäri kun ymmärtää niitä viekkareita.
Rovaniemellä ei sairaalassa neurologian ala tällä hetkellä juurikaan toimi. Ja silloin jos sattuu toimimaan, kuulee juurikin niitä kauhutarinoita. Voisin toki mennä kolmella sadalla eurolla yksityiselle, sinne mihin se hyvä lääkärini lähti. Mutta se olkoon viimeinen oljenkorsi, kaverille kilauttaminen.
Samalla olen vihainen kuin ärsytetty vanha chihuahua. Vihainen siitä miten kipupotilaita käsitellään entisessä sivistysvaltiossa nimeltään Suomi. Vihainen siitä että en saa hoitoa koko ajan pahenevaan neurologiseen sairauteeni. Siitä että minua koitetaan pakottaa perusterveydenhuoltoon jälleen kerran kertomaan lähes kolmen vuosikymmenen historia sairaana ihmisentapaisena.
Olen siihen niin helvetin kyllästynyt.
Jotkut saattaa sanoa että älä menetä toivoa. Tai että jaksa uskoa ja jaksa niin sanotusti painaa päälle. Mutta kun toivo on menetetty jo vuosia sitten ja en kertakaikkiaan enää jaksa sitä päälle painamista. Saati uskoa että tilanne, ja oma olotilani tästä paranisi. Olen vihaisuuden lisäksi niin totaalisen väsynyt. Väsynyt kipuun, fyysisten voimien puutteeseen, henkisten voimien loppumiseen. Niin helvetin väsynyt.
Miettimistä siis riittää. Haluanko kohta enää edes sitäkään…
Arkipäiväinen 