Taidan olla pohjimmiltani synkkä ja kyyninen. Usko ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen on mennyt ajat sitten. Usko yhteiskunnan toimimiseen on hyvää vauhtia murenemassa ja usko tulevaisuuteen ei kovin kauas yllä.
Synkkyys sisälläni on kasvanut vuosien sairastamisen vuoksi. Pikkuhiljaa hivuttautuen, välillä täysin huomaamatta ja toisinaan täysillä ja surutta päin naamaa iskien.
Valoa synkkyyteen tuo lapseni. Kaikki neljä omilla tavoillaan. Vaikka niistä aina olenkin huolissaan. Minua viisaampi on sellainen joka päivästä toiseen, varmaan usein ihan tietämättään auttaa minua jaksamaan.
Ei enää etsimään lisää valoa, mutta antamalla uskoa siihen että elämä on kaikesta huolimatta elämisen arvoista.
Ja pitelee minua pystyssä, välillä fyysisestikin, antaa aihetta koittaa edelleen olla jonkinlainen puoliso ja mikä tärkeintä jonkinlainen isä. Sille yhdelle yhteiselle sekä tyttärilleni.
Jos minusta vielä irtoaa jotain annettavaa haluan sen kaiken antaa sille ja lapsille. Toivottavasti irtoaa, koska niiltä kaikilta saan niin paljon.
Arkipäiväinen 