Kirjoitan kivustani paljon. Ehkä joidenkin mielestä liikaa. Joku ehkä lukee, joku ehkä hyppää yli ja murahtelee että taas se Melaranta siellä marmattaa.
Mutta kirjoitan silti.
Koska se auttaa. Vähän, mutta auttaa. Ei tietystikään itse kipuun, mutta siitä aiheutuvaan suunnattomaan vitutukseen ja vitutuksen erinäisiin sivuvaikutuksiin. Aina hetkeksi.
Lääkkeiden pitäisi olla niitä jotka siihen fyysiseen kivun tuntemukseen auttaisivat. Osa auttaa hyvin ja osa vähän vähemmän. Mutta ilman lääkkeitä en olisi tätäkään nyt kirjoittamassa.
Vointi huononee ja oireet pahenee koko ajan. Jalat saattavat parhaimmillaan kestää aamusella neljä, viisi tuntia. Sen jälkeen alkaa kipu ja väsymys jaloissa olla sellaista että en oikein uskalla enää paljoa liikkua. Tämä taas tarkoittaa sitä että en jaksa kotitöitä tai niin sanottuja isän ja puolison velvollisuuksia ja sitten on henkinen kierre taas valmis alkamaan alusta.
Taakse jäänyt syksy ja talven alku on ollut aika rankkaa kipujen suhteen. Tuntuu että jos vointini olisi jollekin käyrälle piirretty olisi siinä helvetin jyrkkä mutka alaspäin. Ja se ei saa kovin hyvää tulevaisuudesta uskomaan saati toivomaan. Koitan siis mennä viikko kerrallaan. Tai päivä. Ja toivoa ensiksikin nyt sitä että jo vaanivan joulun jaksaisin kaikkien neljän lapsen ja minua viisaamman kanssa jotenkin kunnialla läpi.
Uudesta neurologista ei ole hajuakaan (prööt) eikä sitä myötä siitä kuka, missä, milloin ja miten minulle kaikki lääkkeeni määrää. Tai määrää on huono sana, ylläpitää paremminkin. Kipulääkäri ei minua halua nähdä, vittuilee potilaalle mieluummin eikä muiden erikoisalojen lääkäreillä ole mitään annettavaa.
Onneksi otin varaslähdön jouluun jo kesällä ja aloin jo silloin hankkia lapsille lahjoja. Kevyempää eläkeläisen kukkarolle ja ennen kaikkea stressaavalle sielulle. Tai sille mitä siitä jäljellä on. Vielä ajattelin minua viisaamman kanssa yhden Prisma- kujanjuoksun tehdä, normaalien, viikoittaisten keräilypalveluiden lisäksi . Saa sitten jouluna ainakin syödä.
Juoda sanan yhdessä tarkemmassa merkityksessä en enää voi. Vaikka välillä tekisi ihan hitokseen mieli.
Arkipäiväinen 