Kello on vähän vaille 11, illalla, pitkän päivän jälkeen.
Kun mietin sitä kuinka olen varjo siitä mitä ennen parhaimmillaan tai pahimmillaan olin. Itsesääliä? Kyllä, mutta se minulle on sallittua. Kaiken hyvänkin keskellä. Lasten, minua viisaamman, kodin.
Korona, asentohuimaus ja flunssa ovat nyt vieneet 28 päivää alkaneesta talvesta. Ja jalkani ovat kipeänmät kuin koskaan. Ja voimattomammat kuin aiemmin.
Ja olen väsyneempi kuin ikinä olen ollutkaan. Väsyneenä väsymyksestä joka ei nukkumalla pois lähde. Aivovammalla on sellainenkin vaikutus.
Mietin monesti miksi kaikki tämä on harteilleni kasaantunut. Mietin sitä että ehkä joku vielä lähivuosina keksii lääkkeen joka vie kivut sataprosenttisesti pois. Ehkä joku keksii laitteen joka korjaa kaikki ne miljoonat rikkinäiset solut sisältäni.
Muuta en enää pysty toivomaan tai odottamaan. Ja yrittää pystyä jatkamaan. Tunti, päivä, viikko, kuukausi, vuosikin kerrallaan.
Arkipäiväinen 