Ennen sairauteni pahenemista luin paljon. Parhaimpina aikoina saattoi mennä parikin sataa kirjaa vuoden sisään.
Nyttemmin en pysty keskittymään kovin kauaa yhteen ja samaan tekstiin. Aivovammalla varmasti on osuutensa asiaan, mutta kyllä sitä keskittymistä syö myös tämä aina läsnä oleva kipu.
Runot eivät koskaan olleet minun juttu. Taiteenlaji joka ei ole ikinä minulle avautunut. Vaikka tiedän toki että runoilijat ovat kynän käyttäjistä parhaasta päästä ja runojen kirjoittaminen vaatii paljon.
Mutta viitisentoista vuotta sitten pisti yksi silmään.
I When the knell rung for the dying soundeth for me and my corse coldly is lying neath the green tree
II When the turf strangers are heaping covers my breast Come not to gaze on me weeping I am at rest
III All my life coldly and sadly The days have gone by I who dreamed wildly and madly amhappy to die
IV Long since my heart has been breaking Its pain is past A time has been set to its aching
Peace comes at last
Tuossa on jotain oudolla tavalla lohduttavaa ja yhtä aikaa aivan helvetin surullista. Koitin silloin kaivella taustoja ja löysin joitain tiedorippeitä runosta. On kaiketi kirjoitti jonkun satoja vuosia sitten kuolleen britti-aatelisnaisen haudan muistomerkkiin.
Ehkä vielä joskus saatan saada kokonaisen kirjan luettua. Ehkä vielä joskus löydän toisenkin runon joka uppoaa.
Arkipäiväinen 