Pääsin eilen pois sairaalasta. Taisi jäädä diagnoosiksi se asentohuimaus. Veemäinen vaiva joka lähtee ajan kanssa ja vähän korvien sisältöä jumppaamalla.
Olisi kyllä vaivat jo riittäneet.
Rovaniemellä on isohko sairaala, jossa kallis laajennus on hiljalleen, pala palalta valmistumassa. Mutta lääkäreitä ei Lapin Hyvinvointialue osaa pitää. Liekö sairaalan johto sitten sellainen joka ei toimi.
Oli miten oli, esimerkiksi neurologeja joita itse eniten tarvisin ei kohta ole yhtään. Kyllä, luit oikein, ei yhtään.
Vaikka tottakai niiden on otettava kalliit ostolääkärit tilannetta paikkaamaan, mutta itselläni ei tällä hetkellä ole lääkäriä lainkaan.
Mikä on ajatuksena pelottava.
Pelottava lähinnä siksi että olen parhaillaan tyhjän päällä mitä tulee vaikkapa lääkkeisiin. Vuosien aikana on yhdessä oman neurologin kanssa etsitty mahdollisimman hyvä yhdistelmä kemikaaleja ja nyt tuntuu aivan liian vahvasti siltä että seuraava lääkäri tai sellaiseksi itseään kutsuva tulee tuohon kombinaatioon koskemaan.
Ja en millään jaksaisi tapella.
Mutta jos tappelemaan joudun, otan käyttöön joka ikisen keinon. Ajattelin jopa testata ottaisiko poliisi vastaan rikosilmoituksen pahoinpitelystä tai sen yrityksestä. Koska sitähän se käytännössä on. Jos en saa lääkkeitä, tulen siitä fyysisesti kärsimään.
Enkä tarkoita nyt viekkareita.
Yksi lääkkeistä pitää pahimman, viiltävän kivun taka-alalla. Yksi koittaa rauhoittaa lihaksia ettei ne kävisi kierroksilla koko ajan. Yksi yrittää estää kivun tunnetta ja yksi pitää minut suurin piirtein järjissäni.
Jos joku siis tuosta huojuvasta tornista palasia poistaa, on täysin varmaa että koko torni ja minä sen mukana romahtaa.
”I’ve seen desperation exploding into flames
And I don’t want to see it again”
Arkipäiväinen 