Aika kuumottavaa löytää itsensä tilanteesta jossa autoimmuunisairauden oireet näyttää pahenevan rajun infektion jälkeen eikä sairaalassani enää ole lääkäriä joka edes jotain siitä autoimmuunisairaudesta tietää.
Eikä kohta enää muitakaan oikeita lääkäreitä.
Yhtä yritin kohteliaasti itselleni lääkäriksi saada mutta ei tullut edes puoskariksi. Saamani vastaus oli kaikessa kylmyydessään selkeä. Vittuilevaan sävyyn kirjoitettu mutta selkeä.
Välillä haluaisin heittää hanskat tiskiin ja stimulaattorin laturin Kemijokeen ja antaa sairauden vain viedä sinne mihin se viedä haluaa. Mutta en taida uskaltaa.
Vaikka koko ajan mielessä kummittelee ajatus vasta valmistuneesta terveysaseman lääkäristä jolle sanat opiaatti ja bentsot ovat joko kirosanoja tai tuiki tuntemattomia. Toisin sanoen pelkään ihan vitukseen sitä päivää kun joku sanoo että ei enää.
En olisi ensimmäinen jolle niin sanottaisiin.
Tämä oma taakkani, lisättynä sillä aivovamman perkeleellä kun on sellainen ettei sitä pysty täysin ja kokonaan ymmärtämään jos ei itse ole samaa kokenut. Siksikin tilanne on niin pelottava.
Tapani mukaan murehdin ja märehdin. Onneksi on vierellä ihminen joka on valmis puolestani perkelöitymään tarvittaessa.
Mutta toivottavasti ei tarvitse.
Arkipäiväinen 