Eli asentohuimaus.
Säikäytti eilen niin perusteellisesti. Kaaduin istualtaankin ja mietin itsekseni että joko tuli lähtö.
Piipaakyydillä siitä paikalliseen sairaalaan. Jossa on muuten viimeisen päälle hieno, moderni, tilava ja toimiva ensiapu. Ambulanssi talliin josta 50 metriä ekalle tiskille. Ja ihan vaan yhden hengen huoneita. Aikamoinen muutos vanhaan.
Kello oli siinä vaiheessa viisi iltapäivällä. Kahdeksalta olin käynyt CT kuvassa ja yhdeltä yöllä olin osastolla. Mutta onneksi ei ollut mitään vakavaa.
Vaikka ilman olisin pärjännyt.
Koska näitä vaivoja on kertynyt jo ihan liikaa. Enkä ole vielä edes viittä kymmentä. Jokapäiväinen, sielua ja ruumista raastava kipu ja lihasten voimattomuus olisi riittänyt. Sillä sentään voin itseäni lohduttaa että eipä kuollu Melaranta tähänkään, lällällää.
Ikävä vaan lapsia. Ja minua viisaampaa. Tyttäriäkään en ole nähnyt herran aikoihin, meillä jyllännyt korona kun jylläsi aika kovalla. Ja ei niitä halua turhaan altistaa. Eikä ne halunneet itsekään.
Edessä on ainakin toinen yö sairaalassa. Aloitin jo liikesarjoja joiden pitäisi tuota asentohuimausta helpottaa. Lääkettä kun siihen ei ole. Jos ei vituttaisi näin kovasti kuin nyt niin voisin vaikka huutaa, kiroilla, heittää tuolin ikkunasta ulos ja television perässä, ihan kuin Espe 1992 kun Suomi hävisi Ruotsille jääkiekon MM kisojen loppuottelussa.
Arkipäiväinen 