Olen aiemmin kirjoittanut samasta aiheesta. Mutta kun jalat menevät viikko viikolta huonommiksi kasvaa ihnettelyni samassa suhteessa.
Kipu ja voimien puute on yhdistelmä joka saa minut kaatuilemaan, kiroilemaan, olemaan joku muu kuin oma itseni. Ja minun on edelleen äärimmäisen vaikeaa ymmärtää ettei tälle löydy mitään mitä voisi vielä enemmän hoitaa.
”Se on varmaan vain sitä dystoniaa”.
Kuten yksi sisätautien osaston lääkäri minulle keväällä sanoi. Mutta miten voi yksi ja sama saatana vaikuttaa niin täydellisen kokonaisvaltaisesti koko kroppaan. Alkuperäiset, vuosikymmenten takaiset oireet tekevät hitaasti paluutaan samalla kun uusia tulee lisää.
Enkä tarkoita nyt niitä jalkoja. Vaan ihan normaaleja ”vain dystonian” oireita. Hienomotoriikka huononee, sormet alkaa kouristella ja jalat sätkii kuin ukkohauki kuivalla maalla.
Eniten tästä kaikesta kärsii kuitenkin kaikki neljä lastani. Ne isommat jo vuosikausia siitä että en ole pystynyt olemaan normaalisti toimiva isä. Ja nyt tuo pienin joutuu kokemaan saman.
Vittu syyttömiä ne kaikki tähän on.
Kuoppa jossa olen on syvä. Enkä usko että sieltä ylös asti koskaan pääsen. Toivon vaan sydämeni pohjasta että riitän tällaisena niin kauan kuin minua edes henkisellä tavalla tarvitaan.
Arkipäiväinen 