Vaikka väsyttää, aina ja iankaikkisesti. Eikä tämä ole sellaista väsymystä joka nukkumalla lähtisi. Ei totta tosiaan ole.
Kivut vie voimia fyysisesti ja henkisesti. Eikä aivovamma auta asiaa pätkän vertaa. Eikä jatkuvat huolet lapsista, minua viisaammasta, meidän vanhemmista. Vittu kaikesta.
Äitini on joskus sanonut että kannoin jo pienestä pitäen koko maailman taakkaa harteillani. Eivätkä ne kovin leveät ja vahvat ole. Pitäisi osata hellittää.
Helpommin sanottu kuin tehty.
Lääkärin lähtö. Pelko lääkityksen lopetuksesta. Huoli miten lapset pärjää. Huoli minua viisaamman jaksamisesta. Millaisia on sairauden oireet vuoden päästä? Tai viiden vuoden? Mitä eteen kun stimulaattori aivoissa menettää tehonsa? Merkkejä siitäkin on ilmassa.
Kuka minut ottaa potilaakseen. Kun ei ole oikeastaan mitään mitä hoitaa, ainoastaan koittaa ylläpitää nykytilaa.
Ja koko ajan väsyttää niin perkeleesti.
Musiikki onneksi rauhoittaa. Alkoholi ei ole enää aikoihin ollut ratkaisu. Niinkuin se sellainen koskaan olisikaan. Eikä mieli tekisi ottaa kemikaalejakaan nykyistä enempää. Ei vasta kun on todellakin pakko.
Siihen asti vietän illat ja alkuyöt kuulokkeet korvilla, kuuntelen suomalaista ja ruotsalaista raskasta musiikkia ja silloin tällöin jotain ihan muuta.
Mutta kun ei tule uni niin ei tule uni.
Arkipäiväinen 