Tämä saatanan tauti, vaikka koko ajan masentavalta tuntuukin, vie aika ajoin kohti sitä masennuksen syvää päätä. Kohti sellaista olotilaa jolloin tuntee olevansa täysin voimaton, totaalisen väsynyt, ja kertakaikkiaan kyllästynyt kipuun, fyysiseen voimattomuuteen sekä todelliseen väsymykseen.
Niin kovaan väsymykseen ettei se nukkumalla lähde.
Minun on hirvittävän vaikea uskoa ettei raajojen pahenevaan voimattomuuteen ole mitään nimeä saati hoitoa. En enää halua kuulla lääkärien suusta että ”sitä dystoniaahan sen VARMAAN sitten on”.
Opiaatit auttavat toki edelleen niihin pahimpiin kipuihin. Puukoniskuihin, veitsen viiltoihin, sähköiskuihin. Mutta jalkojen voimattomuudesta johtuvaan jatkuvasti paheneviin kipuihin niillä ei tunnu olevan vaikutusta.
Olen aiemmin sanonut ettei vaihtoehtoja ole kuin kaksi. Ja sitä toista minun kai on pakko jaksaa. Kulkea eteenpäin, välillä ryömiäkin, ja koittaa jaksaa hymyillä kun hymyilyyn on tarve. Itken sitten omalla ajallani. Tiedän varsin hyvin ettei se toinen vaihtoehto ole mahdollinen. Vaikka olen mitä olen, niin haluan uskoa että lapseni ja puolisoni minua edelleen tarvitsevat. Ainakin henkisellä tasolla.
Mutta syvässä päädyssä olen ja reittiä matalammalle on vitun vaikea löytää.
Arkipäiväinen 