Nyt, kaiken maailmassa vallitsevan paskan keskellä, on muutama ihmisryhmä, joita arvostan koko ajan enemmän.
Enemmän kuin ennen tätä maailmassa vallitsevaa paskaa.
Tämän kaupungin, ja arvatenkin koko maan jokainen opettaja, laitoshoitaja, lähihoitaja ja sairaanhoitaja olisi vähintään kiitoksen ja kukkakimpun, parhaimmillaan reilun palkankorotuksen arvoinen.
Ensin opet laittoivat parissa päivässä alakoululaisista lukiolaisiin kohdistuvan etänä opiskelun mahdolliseksi. Jalostivat sitä päivien kuluessa, oman terveytensä uhalla, meidän lapsia ja nuoriamme ajatellen. Ja nyt, ainakin omat kolme peruskoululaistani ovat täysin kartalla.
Aliarvostettu ammattikunta, väitän.
Itse, pitkäaikaissairas, viikon kuumeilun ja päässä olevan pyörinä-huminan jälkeen astelin eilen paikalliseen päivystykseen. Ja tulin saman tien otetuksi vastaan ihmisenä, sairaana ja ennen kaikkea potilaana.
Tuo sairaaloissamme työskentelevä porukka, lääkäreitäkin myöten, tekevät tällä hetkellä töitään äärimmäisen paineen alla. Kiireisenä, osa kenties hieman pelokkaanakin, jättäen silti aikaa ihmisyydelle sekä ihmisestä välittämiselle.
Aliarvostetun lisäksi empaattisia, väitän taas.
En toivo, mutta jos joku taikka jotkin joilla asiaan on vaikutusvaltaa joutuisivat päiväksi tai useammaksi kiireiselle päivystysosastolle tai vaikkapa yhtä kiireisille vuodeosastoille, saattaisi näidenkin aliarvostettujen ja alipalkattujen ihmisten ja ammattilaisten seuraavista sopimusneuvotteluista tulla astetta helpommat.
Sanonpahan vaan. Ja samalla kiitän.
Arkipäiväinen 