Jos olet viime aikoina tekstejäni lukenut, saatat muistaa että pitkäaikaisesti sairaana en ole ollut kontaktissa yhteenkään lääkäriin sairauksieni osalta viime lokakuun jälkeen.
Eilen pääsin, vihdoin ja viimein terveyskeskuksen lääkärin vastaanotolle, useaan kertaan peuuntunuulle ajalle. Joka saattoi olla onni peruuntuneiden aikojen onnettomuudessa. Sen verran hyvä tuo lääkäri vaikutti olevan.
Vaikka odotukset eivät etukäteen kovin korkealla olleet.
Koska viime vuosina olen joutunut lukemaan ihan liian monta tarinaa siitä kun kipukroonikko joutuu sellaisen lääkärin kynsiin joka ensitöikseen alkaa muuttamaan potilaalle hyväksi havaittuja lääkityksiä. Ja tällä tavoin saanut potilaan olon entistä huonommaksi.
Jännitin eilistä aivan älyttömästi. Jopa jonkinlaisen paniikkikohtauksen verran. Ja olin jo mielessäni miettinyt miten vastaan, miten alan taistella, minne soitan, minne kirjoitan. Lyönkö kävelykepillä vastaanottohuoneen tietokoneen säpäleiksi.
Ja minua viisaampi. Silläkin oli valmiiksi taistelumoodi aktivoituna.
Mutta tämä lääkäri löi meidät molemmat ällikällä. Otti minut tosissaan. Kuunteli ja kyseli. Jopa asioita mitä sellaisen lääkärin ei edes tarvitsisi kysellä. Ja mikä parasta, ei hetkeäkään kyseenalaistanut minua, vaivojani, hätääni, minua viisaamman hätää eikä edes lääkitystäni. Lupasi vielä lopuksi hommata minulle kokeneen lääkärin jatkoa varten.
Kun lähdimme kotia kohti, mietin autossa että oliko kaikki tapahtunut todellakin totta. Ja samalla tunsin suunnatonta helpotusta.
Tiedän ettei tämäkään lääkäri, eikä se mahdollinen tulevakaan pysty minua parantamaan. Sairauteni kun on ja pysyy. Kipuineen, hiljalleen minua invalidisoiden. Mutta tunnelin päässä ei enää ole pelkästään loputonta synkkyyttä ja pelkoa.
Siellä on häivähdys toivoa, pilkahdus valoa sekä hyppysellinen rauhaa. Muuta en tässä vaiheessa enää saa enkä edes uskalla toivoa ja se riittäköön hetkeksi.
Arkipäiväinen 