Kun vuosi lähestyy loppuaan ja paatunut vihervassari katselee taaksepäin kulunutta vuotta poliittisten lasien takaa, on hirvittävän vaikeaa kutsua itseään vihervasemmistolaiseksi.
Vihreät puolueena on viime aikoina ollut kovin, niin kovin kaukana omasta arvomaailmastani etten enää osaa asettaa itseäni samanlaiseen lokeroon.
Kun aikani kapitalistisesti ajattelevana aikoinaan tuli tiensä päähän ja katselin uutta poliittista ”kotiani”, tuntui Vihreät silloin sopivalta ja oikealta. Ja kun tämän jälkeen, oikeastaan tähän päivään saakka on ollut aikaa nähdä miten julma maailma ja jopa Suomi osaakaan olla, astui mukaan vahvasti vasemmalle nojaava elämänkatsomus.
Pitkään kutsuin itseäni vihervassariksi, johtuen juuri tuosta Vihreiden puolueena tekemien asioiden vuoksi. Varsinkin silloin kun Maria Ohisalo oli puheenjohtajana ja ministerinä tunsin salaa pientä ylpeyttä kuulua Vihreisiin.
Sittemmin lopetin jäsenyyteni ja niihin aikoihin huomasin puolueen alati kasvavan oikestolaisuuden. Toki mukana oli ja on edelleenkin esimerkiksi luontoon liittyviä poliittisia kysymyksiä joissa Vihreillä on samankaltainen ajattelutapa kuin itselläni.
Mutta nyt puolue on luisumassa pienemmän eliitin puolueeksi.
Vihreiden äänestäessä tyhjää sellaisissa äänestyksissä joiden lopputulos vaikuttaa liian moneen suomalaiseen perheeseen elämää kurjistavalla tavalla en näe puolueessa mitään kannattamisen arvoista.
Ja se on sääli.
Nyt siis pitää alkaa kutsua itseään pelkästään vassariksi. Vasemmistoliitto kun tuntuu olevan tänä päivänä ainoa suomalainen eduskuntapuolue joka oikeasti ajattelee huonommin toimeentulevien ihmisten ja perheiden tulevaisuutta.
Arkipäiväinen 