Kipukroonikko elää niin sanottua elämäänsä lääkkeiden varassa. Jännittäen aika ajoin uusitaanko jollain tavalla toimintakykyä ylläpitävien lääkkeiden reseptejä. Vai osuuko kohdalle lääkäri joka ei usko niiden lääkkeiden tehoon.
Itse olen ollut hyvässä asemassa tämän suhteen, mutta aina olen tiennyt että tilanne saattaa muuttua. Liian paljon on kurjista ihmiskohtaloista tullut luettua.
Tänään sain kuulla että arvostamani lääkäri lopettaa työnsä omassa sairaalassani. Lääkäri, neurologina verraton johon olen vuosia pystynyt luottamaan ainakin enemmän kuin joihinkin itseään lääkäriksi kutsuviin.
Eli se pelko mistä olin tähän asti vain lukenut konkretisoitui pahemman kerran.
Nykyään käyttämieni kemikaalien kombinaatio on sekoitus lihasten toimintaa rauhoittavia, kipua lievittäviä, sitä jossain määrin estäviä sekä niitä jotka pitävät minut suunnilleen järjissään. Ja jos seuraava mahdollinen hoitava lääkäri on jotain näistä vastaan, tulen olemaan minulle liian kovan paikan edessä.
Opiaatti on liian monelle kirosana.
Toivon kipinöitä kuitenkin on. Ehkä sairaalani kipupoliklinikan lääkärit ymmärtäisivät mitä tarvitsen pystyäkseni olemaan edes osin isä ja puoliso. Ehkä sairaalani saisi vuosien jälkeen uuden, lääkkeistä tietävän psykiatrin. Tai ehkä tämä joka nyt lähtee ottaisi vastaan yksityisellä.
Kipinöitä joista jonkin soisin leimahtavan edes jokseenkin toimivaksi hoitosuhteeksi.
Toivottavasti kipupoli ottaisi hoitaakseen. Toivottavasti siellä olisi ymmärrystä tiedon ja taidon lisäksi. Ymmärrystä sitä kohtaan millaista kipukroonikon elämä pahimmillaan tai joskus parhaimmillaan on. Aika näyttää.
Mutta tämä nyt lähtevä, lääkäri isolla L kirjaimella on ollut minulle henkisesti tärkeä ja lääketieteellisesti korvaamaton. Ja toivon hänen ymmärtävän kuinka paljon häntä arvostan. Hän on pitänyt minua roikkumassa elämän nurkassa, ja ottanut kiinni jos silloin tällöin ote on meinannut livetä.
Arkipäiväinen 