Vaikka en hyväksy, niin ymmärrän ihmistä joka lopettaa elämänsä oman kätensä kautta. Ymmärrän sen toivottomuuden tunteen. Sen kun tuntee olevansa totaalisesti nurkassa. Kun tuntee ettei mistään enää tule mitään eikä ole näkyvissä mitään sellaista mahdollisuutta joka tilannetta tulisi parantamaan.
Ymmärrän puhtaan epätoivon.
Tekona sehän on vain ja ainoastaan itsekäs. Itse en tule sellaiseen koskaan päätymään. Mutta kaikki kivun vuosikymmenet. Kaikki lääkekokeilut, onnistuneet ja epäonnistuneet. Kaikki nukutukset, kaikki paskamaiset lääkärit, kaikki ne toivon kipinöiden sammumiset. Kaikki saavat minut kuitenkin ymmärtämään.
Tätä kirjoitan, ja yhtään liioittelematta, valtavan tuskan keskellä. Keskellä jälleen yhtä epäonnistunutta kokeilua lääkkeiden kanssa. Kirjoitan välillä irvistys suupielessä, välillä kyynel silmäkulmassa, välillä suunnattoman huutamisen halun vallitessa.
Siksi ymmärrän.
Maanantaina, jos siihen asti jaksaisin ilman päivystyksessä käyntiä (ei siellä osata auttaa) palaan hiljalleen takaisin siihen edelliseen kemikaalien kombinaatioon. Vaikka väkisin.
Koska en haluaisi koko ajan ymmärtää.
Arkipäiväinen 