Vielä muutama vuosi sitten laitoin paljon, erilaisia, aikaa vieviä ruokia. Kokeilin, testailin, leivoinkin.
Nykyään taas suhtautuminen ruoanlaittoon on suurin piirtein sellaista miten pääsisin matalimman aidankohdan ali.
Olin ja ehkä olisin vieläkin hyvä kotikokki. Ainakin omasta mielestäni. Silloin nautin ruoanlaitosta eniten kun kaikki lapset ja minua viisaampi nousivat tyytyväisinä pöydästä ja kehuivat että olipas hyvää.
Haluaisin saada tuon onnistumisen ilon takaisin. Muita onnistumisen iloon tähtääviä juttuja ei minulla juurikaan enää ole. Tässä sopisi nyt se ”ota itseäsi niskasta kiinni” fraasi, enkä välttämättä tuntisi vastustamatonta halua lyödä fraasin esittäjää suoraan naamaan.
Koska eihän kokatessa välttämättä tarvitse seisoa. Ei ainakaan koko ajan. Suurimman osan voisin liukua satulatuolilla kaapilta toiselle ja sieltä takaisin hellan ääreen. Ja kyllähän maukasta ja monipuolista ruokaa pystyisi tekemään vähemmälläkin vaivalla kuin silloin vuosia sitten tein.
En mie mikään Michelin-kokki ole. Enkä edes halua.
Toki omat rajoitteensa tuo perheen erilaiset mieltymykset eri ruoka-aineisiin mutta ei sekään ole aiemmin minua estänyt. Tässä asiassa vaiva todella on korvien välissä.
Ja osin tietysti väsymisessä.
Kerran viikossa päätän alkaa selailemaan uusia ja helppoja, koko porukalle sopivia reseptejä ja kerran viikossa petyn itseeni kun en niin tehnytkään. Ei meillä nälkään kuolla, eikä mihinkään puutoksiin.
Mutta jospa ensi viikolla onnistuisin.
Arkipäiväinen 