En laittanut otsikkoa yhdyssanaksi koska tässä en pura tuntojani viikonlopusta vaan kiitän kaikkia maailman mahdollisia jumalia siitä että viikko on kohta ohi.
Tämä piakkoin taakse jäävä on yksi paskimmista viikoista niistä reilusta kahdesta ja puolesta tuhannesta mitä elämäni varrella on kulunut. Yksi paskimmista fyysisesti ja henkisesti, minulle, minua viisaammalle sekä osalle lapsistani.
Koitin eilisen aikana kanavoida isoakin isompaa vitutusta muilla tavoin ja epäonnistuin siinä täysin totaalisesti. Tai oikeastaan tähän voisi liittää kaikki mahdolliset adjektiivit kuvaamaan sen epäonnistumisen suuruutta mitä mieleen juolahtaa. En ole tähän ikään mennessä oppinut ottamaan vastaan tietynlaisia asioita ja tilanteita niiden vaatimalla tavalla. En ainakaan kaikissa niistä eri asioista, vähän fifty-sixty niiden suhteen.
Osaan näköjään olla paskamainen, mutta samalla näköjään osaan katua ja pyytää anteeksi niiltä joihin puran pahaa oloani täysin syyttä. Eikä paskamaiselle käytökselle ole mitään syytä eikä oikeutusta, ei vaikka kuinka tuntuisi koko universumin olevan vastaan.
Mutta tämän enempää muihin perheeni jäseniin liittyviä murheita en ala selittämään. Sanon vain että niitäkin riittää.
Lienee jo selvää että en tule sairaudestani parantumaan, vaan päinvastoin. Uusia oireita tulee lisää ja niiden myötä lisää huolia muutenkin jo valmiiksi täyden, aivovammaisen ja ison pääni sisälle käsiteltäväksi. Ja käsittelyajat ovat pidemmät kuin Kelan.
Huomasin taas että jos en käytä syväaivostimulaattoria tai jos se sattuisi vioittumaan pystyn hädin tuskin nielaisemaan ja hengittäminen vaikeutuu. Nämä olen aiemminkin todennut mutta nyt tunteet molemmista olivat voimakkaampia. Jos stimulaattori jonain päivänä päättää lopettaa auttamiseni niin mitä silloin tapahtuu yllä mainituille, jotka ovat erään lääkärin mukaan ”varmaan VAIN sitä dystoniaa”,
Siinä valossa, jossa tällä hetkellä istun ja mietin miten elimistöni toimii stimulaattorin menetyksessä, on huomaamani oikean käden sormien koukistuminen ja siihen asentoon jääminen varmastikin huolistani pienin. Lisäksi se lääke joka otettiin korvaamaan verenpainetta alentavaa vastaavaa lääkettä, koska kaatuilen ja pyörtyilen, ei auta kipuihini lähellekään yhtä hyvin kuin se vanha.
Ensimmäinen kerta sitten vuoden 2015 aivojeni avaamisen jälkeen kun tämä ”vain dystonia” sai minut pelkäämään.
Mutta jotain positiivista sentään tämän viikon loppumiseen liittyy. Varttia vaille kolmevuotias nukkui viime yönä melkein 12 tuntia, yhtä soittoa. Se tulee kostautumaan päiväunien tarpeettomuudella ja sen myötä illan vihaisuutena tai ylivilkkautena. Tai ehkö molempina. Mutta kuitenkin tuollainen nukkuminen on merkki siitä että minä sekä minua viisaampi vielä jonain päivänä nukkuu pidempään kuin aamuseitsemään.
Arkipäiväinen 