Ei ole mikään suuri salaisuus että olen totaalisen kyllästynyt kipuihin, loputtomaan väsymykseen ja lääkkeiden aiheuttamiin erilaisiin vittumaisiin haittoihin.
Enkä edelleenkään usko että kaikki olisi pelkästään dystoniaa.
Lisäksi olen alkanut saada sellaisia tuntemuksia että kyllästynyt on myös ainakin lääkärini. Ei ne harvat käynnit tai puhelut enää ole muuta kuin reseptien tarkastelua. Ei niillä ole enää muuta annettavaa.
Välillä mietin kuinkahan kauan tämä kyseinen lääkäri vielä haluaa huomiota minuun kiinnittää. Ja mietin kuinka kauan läheiseni jaksavat vaivojani katsella.
Ja kuinka kauan itse jaksan.
Vaikka olen ollut sairas kolmisen kymmentä vuotta en siltikään ole oppinut olemaan sairas. Epäilyt hiipii mieleen säännöllisen epäsäännöllisesti. Onko kaikki mahdollinen tehty? Onko kaikki mahdollinen jo kokeiltu?
Ja kuinka kauan kestää kunnes joku tästä pyhästä sairastamisen kolminaisuudesta murtuu? Jos murtuu yksi, alkaa jäljelle jäävät ensn rakoilemaan ja loppujen lopuksi koko sairaus saa sellaisen vallan jota en sen toivoisi koskaan saavan.
Pitkäaikaisesti sairaan elämä on sairauden ohella pitkälti pelkoa. Pelkoa nykyisestä, tulevaisuudesta ja pelkoa menetyksestä.
Ihme kyllä, vaikka kaikki on pelottavaa ja epävarmaa ei mikään minua tämän paskan osalta enää yllätä.
Arkipäiväinen 