Etenee kovaa vauhtia, kevät, ainakin täällä napapiirin tuntumassa. Tuntuu ettei lumet ole aikoihin lähteneet tällaista vauhtia kuin nyt lähtevät. Ei jouduttu edes perinteiseen kotikadun sohjo-erikoiskokeelle. Ei edes kotipihalla. Niin nopeasti ja tasaisesti se valkoisen ja ruskean ja keltaisen sekoitus pihalta nyt häipyy.
Vaikka en yllättyisi vaikka vielä lunta tulisi.
Kevät on mieluisin vuodenaika. Vaikka nyt elän sitä varsinaista v*ttujen kevättä, jalat temppuilee pahemmin kuin koskaan ja dystonian tutut oireet antavat itsestään kuulua, ilahdun silti aamuisin kun taivas on puhtaan sininen ja räystäistä kuuluu tippuvan veden ääni. Ainoastaan ajatus autojen renkaiden vaihtamisen hoitamisesta ajoittain pilaa niitä aamuja.
Kesää odotan nykyään lähinnä siksi että silloin on aina tiedossa jokin pieni reissu lasten kanssa. Muuten en helteestä piittaa eikä minua saa veden kanssa tekemisiin muuten kuin suihkussa. Ja olen toistaiseksi ilmielävä todiste siitä miten ihminen sopeutuu: nollaolut illalla takapihan terassilla on ihan yhtä hyvää kuin kolmonen.
Toiseksi mieluisin vuodenaika on syksy, mutta koitan olla sitä ajattelematta, ainakaan nyt enkä ihan vielä kohtakaan. Ainakin omana elinaikanani syksyä kun vääjämättä seuraa talvi. Ja vaikka ajoittain koenkin jonkinlaista ilmastoahdistusta, ei minun ole pakko pitää pakkasesta ja lumituiskusta.
Eihän?
Kevät pääsi tänä vuonna siis hiukkasen yllättämään. Ei ole kuin vajaat puolitoista kuukautta kun toiseksi vanhin lapsistani päättää peruskoulun ja alkaa jännittämään pääseekö haluamaansa lukioon (pääsee se, mutta ei se sitä halua minun suusta kuulla). Ja pari viikkoa niin vanhimman kanssa lähdemme hakemaan sen ensimmäisen oman pienen pienen asunnon avainta.
Elämä, luonto, ihmiset etenee. Ḿinäkin haluaisin.
Arkipäiväinen 