Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Itselleen armollinen

On todella vaikeaa tottua olemaan sairas. Tai kai se joillakin onnistuu, jollain aikavälillä. Minä en ole vielä siihen pystynyt vaikka sairas olen ollut yli puolet tähän astisesta elämästäni.

Sanovat että pitäisi olla itselleen armollinen. Sanovat että koita miettiä jotain muuta. Sanovat että kyllä se ajan kanssa. Sanovat jopa että kyllä se siitä.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Koska en toimi kunnolla, koen olevani ihmisenä, puolisona ja isänä huonompi kuin sellainen ihminen, puoliso ja isä joka toimii. Enkä tule enää kunnolla toimimaan, joten vaihtoehtoja on tasan kaksi.

Vaikeita molemmat.

Joko koitan vihdoin oppia olemaan sairas, kipeä, rajoitteinen. Koitan oppia sen että perheeni ottaa minut sellaisena kuin olen. Sairaana, kipeänä, rajoitteisena. Koitan tajuta sen että lapseni pitävät minusta sellaisena kuin olen. Ja että puoliso jaksaa minusta välittää vaivoistani huolimatta.

Tai sitten kärvistelen edelleen.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, todella vaikeita vaihtoehtoja molemmat.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Politiikka

Koulu ei ole ensisijainen kasvattaja

Vaan koti.

Opettajat alkavat kuulemma olemaan äärirajoilla. Mitä en kyllä yhtään ihmettele. Raja lasten kasvattajien kesken on hämärtynyt.

Liian moni vanhemmista laittaa opettajien niskaan sellaisia asioita jotka kuuluvat ensisijaisesti oppilaan eli lapsen vanhempien hoidettavaksi.

Tai jopa lapsen itsensä.

Ei ole opettajan tehtävä hoitaa etukäteen esimerkiksi sitä, onko läksyt tehty. Tai edes se, että lapselle pitäisi oppitunnin aikana tai sen päätyttyä useita kertoja tehdä selväksi mitä kotiläksyiksi on tulossa. Ja vielä sen jälkeen laittaa sama asia Wilmaan vanhempien nähtäväksi.

No ehkä vielä ensimmäisen ja kenties toisen luokan aikana. Mutta kyllä sitä vanhemman koululaisen pitäisi osata itse itsellensä tehdä selväksi se mitä koulupäivän jälkeen kotona tulee tehdä.

Käytöstavat ja sosiaaliset taidot opettaa vanhemmat. Tottakai koulu on näiden perustaitojen opettamista tukemassa mutta sitäkään ei voi pelkästään opettajien tehtäväksi jättää. Liian paljon oppitunneista saattaa kulua pelkästään järjestyksen pitämiseen. Ja siitä kärsivät opettajien lisäksi myös lapset.

Luokkakokojen oppilasmääriin en osaa ottaa kantaa. Mielikuvani kuitenkin on että ne ovat hiljalleen kasvaneet liian suuriksi. Ja mitä suurempi joukko opettajalla on kaitsettavanaan sitä hankalammaksi itse asia eli opettaminen menee.

Ja veikkaan että oppimateriaaleista säästäminen ei sekään tilannetta ainakaan helpota. Oppikirjojen puute vaikuttaa opettajan työtä huomattavasti. Tai näin ainakin luulen.

Ja kun nyt olemme kohta kaksi vuotta eläneet sellaista aikaa mitä kukaan ei olisi voinut edes kuvitella, on opettajien paineet taatusti moninkertaistuneet. Teamsit sun muut hybridiopetuksen muodot ovat varmasti olleet osalle koululaisista vaikea paikka. Tekniikan osalta ja henkisestikin.

Uskon että jokainen opettaja tekee kaikkensa että oppilaat oppisivat ja voisivat hyvin. Nyt se ei valitettavasti kaikilta osin toteudu. Jotain pitäisi tehdä.

Mutta mitä, sen saa minua viisaammat ratkaista. Sanon vaan sen, että säästäminen perusopetuksesta ei ole kovin kauas katsova ratkaisu.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Oikea aika

Nukuin viime yönä enemmän kuin neljänä edellisenä yhteensä. Ja herätessä luulin kellon olevan jo puoli kahdeksan.

Sitä väärää aikaa.

Vasta ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen tajusin että olin katsonut väsyneillä silmilläni täysin väärin ja että olinkin noussut jo puoli kuudelta.

Sitä väärää aikaa.

Siltikin, kuten sanoin, olin saanut unta tarpeeksi ja ei enää edes tehnyt mieli palata takaisin sänkyyn. Varsinkin kun vakio aamuvieraani, Armas Pääkipu oli tullut taas käymään. Käy pirulainen aina kun nukun tavanomaista enemmän. Niin kuin viime yönä.

Sitä väärää aikaa.

Pienillekin ihmisenaluille tämä typerä kellojen säätely on hankalaa. Ihmisenalku kun ei vielä tajua että ei aamulla kahdeksalta vielä mennä päiväunille vaikka aamupuuro on jo syöty ja isän sanonko minkä päällä perinteiset tanssiaiset vietetty.

Ihmisenalku kun elää vielä sitä väärää aikaa.

Kaikesta huolimatta, tyyppi nukkuu, äitinsä vierellään ja minä nautin vieroitusoireista vapaata aamua. Lääkevaihto taisi nyt onnistua, vaikka olikin tähänastisista vaihdoista rankin.

Ylivoimaisesti vittumaisin ja rankin.

Vielä kun saisi jostain avun tähän voimien puutteeseen ja voimien puuttumisen ja puukoniskujen aiheuttamiin horjumisiin ja kaatumisiin. Sitten olisin valmis taas koittaa elää edes lähestulkoon normaalisti. Niin normaalisti kuin pystyisin.

Silloin voisin elää sitä oikeaa aikaa.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Talvi ei osaa päättää

Että tullako vai eikö tulla.

Tuskin pitää itse sitä niin suurena kysymyksenä. Mutta mie pidän. Vaikka en talven lumituiskuista ja paukkupakkasista kovin tykkää, on tämä pieni määrä lunta tuonut sen verran valoisuutta maailmaan että syksyn synkkyys hiljalleen väistyy.

Nytkin tippuu hiutaleita, hiljakseen mutta tippuu kuitenkin.

Totta, valintakysymys missä elämäänsä elää. Ja minun se tapahtuu täällä, muutama kilometri napapiirin alapuolella. Tänne tulin -82 ja veikkaan että lähden vasta uurnassa.

Siksi tuntuu hölmöltä vähän valittaa, koska valintakysymys, mutta valitan silti. Talvi olisi parhaimmillaan just näin. Muutama sentti lunta ja muutama aste pakkasta. Hiihtäjät pääsee hiihtämään ja laskijat laskemaan.

Sydämiensä kyllyydestä.

Ja hölmöltä tuntuu valittaa myös ilmaston lämpenemisen vuoksi. Koska kyllähän talvi näilläkin leveyksillä tulee ajan saatossa muuttumaan. Ja kun oikein kaivan vastausta niin vastaan valitettavasti. Ihminen on aika pöljä elukka.

Nähtävästi mie myös.

Vaikka kevät ja kesä on ne minun vuodenajat, niin täytyyhän tästä piakkoin oikeasti alkavasta talvesta koittaa ottaa ilo irti. Sen minkä pystyy. Jospa nämä opiaattiviekkarit kohta väistyy. Jospa seuraava lääke saisi toimimaan vähän paremmin. Jospa pääsisi lasten kanssa pulkkamäkeen.

Pitkästä, aivan liian pitkästä aikaa.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Isän huoli

Huoli lapsista on kai sisään rakennettu meillä joilla lapsia on.

Minulla ainakin, syvälle.

Aluksi, lähinnä sen jälkeen kun tyttärien äidin kanssa erottiin, huolehdin siitä että niillä olisi minun luona yhtä kivaa kuin toisessa kodissakin on. Ja touhusin kolmikon kanssa aina kun touhuttavaa oli. Pienempiä kun silloin olivat.

Nyt, kun ne alkaa olla jo isompia, huolehdin päivästä toiseen miten ne päivittäisessä elämässään pärjäävät. Ja siitä että niillä olisi hyvä mieli, hyvä olo, yleensäkin kaikki hyvin.

Ja jos huomaan että ei ole, niin menen syvälle kuoppaan itsekin.

Tuntuu että minun pitäisi olla koko ajan suodattamassa kaikki paha ja paska pois. Päästää läpi pelkästään hyvät jutut ettei niiden tarvitse huolehtia mistään. Tuntuu että pitäisi koko ajan tarjota niille jotain. Muutakin kuin normaalit elämisen edellytykset. Olla jotain muutakin kuin pelkästään läsnä.

Sairaus vaan ei aina anna.

Tiedän että yksi kerrallaan niistä pitää irti päästää. Ensimmäisestä jo ihan liian pian. Tiedän että en pysty niitä loputtomiin varjelemaan tai suodattimena olemaan. Mutta silti.

Silti on syvä huoli.

Ja sitten on vielä tuo poika. Ihmisen tapainen vielä. Joka elää omassa hetkessään, oman rytminsä ja kellonsa mukaan. Kuinkahan paljon itkuja senkin puolesta tulen vielä itkemään. Koska kaikesta siitä huolesta ja rakkaudesta tyttäriä kohtaan olen jo valtameren verran vuodattanut.

Onneksi en pojan suhteen ole yksin. Onneksi on toinenkin huolehtimassa. Toinen jonka kanssa pystyn nyt ja jatkossakin huolehtimaan yhdessä. Ja puhumaan.

Kai nyt jokainen haluaisi olla jonkin sortin supervanhempi. Kaikista meistä ei vaan siihen ole. Sisään rakennettua tai ei.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset

Hyvä Isä, huono Isä

Siinäpä onkin miettimistä.

Itse koen olevani kaikkien isien listalla keskivertoa alempana. Huono omatunto soimaa minua päivittäin. Lähinnä kai siksi että toimintakykyni on jo vuosikausia ollut laskusuunnassa. En pysty lasten kanssa läheskään yhtä paljoon kuin aiemmin.

Haluaisin liikkua niiden kanssa enemmän. Käydä vaikka kaupungilla. Tai makkaran paistossa jossain metsikössä.

Mutta kroppa ei anna.

Pelkään päivittäin että menetän niistä koko ajan pienen palasen. Ja että etääntyvät ennen kuin sen aika oikeasti koittaa. Ja vanhimmalla se etääntymisen, kotoa pois muuttamisen aika lähenee valtavaa vauhtia.

Pelkään päivittäin että ne kokevat olevansa minulle vähemmän tärkeitä kuin oikeasti ovat. Maailmani. Ja pelkään että minä en ole enää niille niin tärkeä kuin silloin kun vielä olin paremmassa kunnossa.

Enkä tietenkään pysty koko ajan niille tästä asiasta puhumaan. Hermothan niillä menisi ja en halua kuormittaa niiden teini- tai esiteini aivojaan yhtään sen enempää mitä maailma ja lähiympäristökin tekee.

Koitan tasapainoilla kaiken paskan keskellä ettei minulle tärkeät ihmiset, vaimo, tyttäret ja tuo ärisevä ihmisenalku joutuisi kestämään samaa määrää mitä itse yritän kestää.

Ajoittain huonolla menestyksellä.